21-vuotias Aarno Alho palasi jatkosodasta kotiin Kauhavalle illalla puoli yhdeksältä. Elettiin marraskuun 19. päivää vuonna 1944. Hän oli lähtenyt taisteluihin 18-vuotiaana ja kuluttanut nuoruuttaan Kannaksella niin kuin moni muukin suomalainen.
Sotaan osallistui Tapio Lassila samalta paikkakunnalta. Hän oli eri joukoissa kuin Alho, mutta molemmat toimivat aikoinaan Kauhavan suojeluskunnassa.
Tiet kohtasivat myöhemmin sotainvalidien toiminnassa, ja nykyään kumpikin asuu Kivipuro ry:n palveluasumisyksikössä Seinäjoella.
Miehet ovat ehtineet varsin kunniakkaaseen ikään, Lassila on 102-vuotias ja Alho 101-vuotias.
Teltasta ulos ajoissa
Jatkosota alkoi 22. kesäkuuta 1941. Alho lähti elokuussa vapaaehtoiseksi armeijaan. Lyhyen koulutuksen jälkeen suuntana oli Laatokan pohjoispuoli.
Loppuvuodesta Laguksen osasto eteni rintamalla kohti Karhumäkeä. Se valloitti Karhumäen itsenäisyyspäivänä. Alho kuului perässä tulleeseen joukkueeseen, jonka tehtävänä oli haravoida alueelle jääneitä venäläisiä vangeiksi.
Joulukuun 8. päivän aamuna Alho haavoittui, kun mottiin joutunut venäläisporukka oli selvinnyt tilanteesta.
– Vihollinen teki keskityksen kranaatinheittimillä, ja telttaamme tuli täysosuma. Sen sisälle kuoli muutama mies. Olin ehtinyt tulla ulos, mutta sirpaleita osui jalkoihini. Moni muukin haavoittui.
Alho vietiin hoidettavaksi, ja hän sai toipumisaikaa vuoden loppuun.
Toisen kerran Alho haavoittui Äyräpäässä kesällä 1944. Kahden viikon päästä hänet palautettiin etulinjaan Vuosalmelle. Aselepo toteutui syyskuussa.
Lassilakin muistelee kesäkuuta 1944, kun pataljoona vetäytyi Rokkalanjoen taakse sillanpääasemasta. Sitä lähestyi venäläisten pommikonelaivue.
– Siinä taisi olla 27 raskasta pommikonetta. Ne lensivät niille paikoille, joista olimme juuri ehtineet alta pois. Saattoi käydä niin, että vihollinen pommitti omia joukkojaan. En tiedä, osuiko, mutta sinne ne laskivat pommejaan.
Lassila puhuu vaimealla äänellä. Hän kertoo, että sota-aikana tapahtui jotain, mikä heikensi hänen keuhkojaan ja äänenmuodostustaan. Elinikäiseksi vaivaksi jäivät keuhko- ja äänihuuliongelmat.
Sairaalajaksojen jälkeen hän halusi takaisin tutun komppanian riveihin.
– Lääkäri oli laittanut minut alempaan kelpoisuusluokkaan, mutta vaadin päästä parempaan. Lopulta se meni läpi.
Katse tulevaisuuteen
Millainen mieliala oli, kun koitti aika siirtyä siviiliin?
– Loppuvaiheessa oli ollut hyvin vaikeita aikoja, joten olin tyytyväinen, että sota loppui. Mieleen tuli tulevaisuudenkin ajatuksia, Alho vastaa.
Hän hoiti ensin keskeytyneet lukio-opintonsa ja tuli ylioppilaaksi seuraavana vuonna. Sitten hän suuntasi jatko-opintoihin.
– Kouluttautumalla elämä alkoi uudelleen.
Lassila toteaa, että sodan loppuminen tuntui hienolta.
– Suomi säilytti itsenäisyytensä. Minä ryhdyin viljelemään maata. Isäni oli ostanut tilan muutama vuosi aiemmin.
Sanomaa intissä oleville
Veteraanien mielestä itsenäisyys on tärkein asia, mitä suomalaisilla voi olla. He lausuvat terveisensä parhaillaan varusmiespalvelusta suorittaville.
– Armeijan käyminen on kaikkien velvollisuus, ja teidän on kunnia olla valmiudessa puolustamaan isänmaatanne, Lassila toteaa.
– On tärkeää olla valmiina puolustukseen ja uhrauksiin, Alho painottaa.
Hän kertoo, että Suomen itsenäisyyspäivä on tänä vuonna erilainen, koska sodan käyneet eivät enää osallistu tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoon, vaan heille on järjestetty oma tilaisuutensa etukäteen.
Veteraani toivottaa kaikille kansalaisille terveyttä ja uskoa siihen, että elämä sujuu kaikin puolin hyvin.
– Vaikeudet ovat voitettavissa.
