Alexander Graham Bell patentoi Antonio Meuccin keksimän puhelimen vuonna 1876. Sittemmin laitteet ovat pienentyneet taskuun mahtuviksi. Äänen kantama on venynyt niin, että on kuin vieressä sirkuttaisi, vaikka itse höpisee Ylikylässä ja kaveri Pohjois-Amerikan preerialla.
Kehityksen kolmiloikista huolimatta Kanta-Kauhavan keskustassa huudeltiin viime viikolla haloota luuriin sentraalisantran kiihkeydellä. Kuuluvuus pätki ja katkesi ajoittain kokonaan.
Internetyhteydet nilkuttivat, jos ylipäänsä toimivat. Postipaketti oli maksettava käteisellä, jota saman kiinteistön automaatti ei antanut.
Työntekoa sekä puhelinten ja tietotekniikan viihdekäyttöä hankaloitti se, että Nesteen säiliönvaihtotyömaan aparaatti oli moukaroinut kaksi kaapelia poikki. Sellaistakin sattuu.
Vahinkoa ja vastuita ruodittaneen heti tai viiveellä. Laajempi mutta vähintään yhtä tärkeä läpi keskusteltava asia olisi se, olemmeko kehittäneet ympäristömme jo liian haavoittuvaksi. Vieläkö ehtisi painaa jarrua?
Onko tekniikan kaikkivoipaisuuden illuusio saanut meidät jättämään poikkeusoloihin varautumisen puolitiehen tai kokonaan aloittamatta?
Ovi ei enää aukene Abloylla. Tulisija purettiin remontissa. Herätyskello jouti lasten leikkeihin, ja patterit; kuka niitä tarvitsee?
Eteenpäinmenoa ei tietenkään pidä estää, mutta onko laitaa, että kun menee sähkö tai kaapeli katkee, alkaa pakollinen siesta kynttilänvalossa?