Suomen marsalkan veljenpojanpoika muistelee ensimmäistä yksinlentoaan Kauhavan Lentosotakoulussa: ”Lennettiin oranssinväriseksi maalatulla Smolikilla”

Filosofian tohtori, dosentti Lasse Laaksosen juhlapuhe Sodassa ja rauhassa - Kauhava Suomen ilmavoimien kivijalkana Lentosotakoulun perinnepäivän juhlassa 29.9.2018:

Kunnioitetut veteraanit, Hyvät naiset ja herrat!

Suomen ilmavoimien ja Ilmasotakoulu-Lentosotakoulun varhaisimmassa historiassa lentokoulutus merkitsi lähes kaikkea. Sota loi välttämättömän tarpeen ja pakolliset puitteet lentojoukkojen perustamiselle keväällä 1918. Ilmataistelut jäivät vähiin mutta koulutuksen järjestämisen tärkeä merkitys ymmärrettiin. Alkuvaihe sisälsi lukemattoman määrän mukautumista ja ulkomaista apua, mikä oli ajan oloon nähden välttämätöntä. Saksalaiset loivat pitkälti pohjan niin kotimaassa kuin ulkomailla järjestetylle suomalaisten ohjaajien ja tähystäjien lentokoulutukselle. Myöhempi yhteistyö ranskalaisten kanssa ei osoittautunut yhtä hedelmälliseksi. Englantilaisten kohdalla kokemukset olivat vaihtelevia. Heidän viitoittamanaan Ilmailukoulu kuitenkin siirrettiin uudelle toimipaikalle Kauhavalle, Pohjanmaalle.

Santahaminan ja Utin vanhat kentät olivat olleet sijainniltaan epätarkoituksenmukaisia, suorastaan vaarallisia. Molemmat olivat olleet Neuvostoliiton ilmavoimien pommikoneiden ulottuvilla, eikä silloisen Ilmailukoulun paikka pääkaupungin kupeessa antanut olettaa, että mahdollisen sodan syttyessä lentokoulutusta pystyttäisi enää jatkomaan tehokkaasti, eli juuri silloin kuin tarve oli suurin ja kipein. Taistelutappiot piti pystyä kompensoimaan: Suomen armeijan pienuus ja suurvaltanaapurin suuruus, korostivat koulutusasemien varjelemisen välttämättömyyttä.

Sopivia sijoituspaikkoja Ilmailukoululle haarukoitiin ensisijaisesti Etelä-Pohjanmaalta. Aktivistipiireillä oli intoa saada Kauhavalle kenttä, ja urakoinnissa oli mukana myös myöhempi Lapuanliikkeen johtohahmo Vihtori Kosola. Kun Ilmailukoulu kesällä 1929 siirtyi uudelle paikalleen, se kasvatettiin rykmentin vahvuiseksi joukko-osastoksi. Koulutusohjelmat uusittiin, tosin voimavarat olivat edelleen niukat eikä opetusvälineitä juuri ollut kuten yksi aikalainen oppilas teoriaopetusta kuvaili:

”Edelleen meitä huvitti Juseliuksen tapa selittää miten kaarto tehdään. Juselius istui luokkahuoneessa opettajan korokkeelle nostetun tavallisen pöydän takana. Ja selittäessään ohjainten liikkeitä koko ajan ”pelasi” oikealla kädellään ja jaloillaan ikään kuin ohjaten konetta.”

Suomen ilmailuvoimien koulutus järjestettiin kotimaisin voimin. Kauhavalla ilmailukoulu pystyi toimimaan keskitetysti, tosin niukka ja kirjava kalusto muodostivat omat haasteensa. Savipohjainen maa ja kosteus aiheuttivat myös omat ongelmansa. Avainsanoja kehityksessä oli kuitenkin henkilökunnan mukautumiskyky, tietotaidon keruu ja aktiivinen opettaminen. Ilmailukoulun ensimmäisiä vuosia voi luonnehtia ennen kaikkea rakentamisen ja kouluttamisen ajaksi.

Ilmavoimien komentajan vaihtuminen pian Mannerheimin puolustusneuvoston järjestäytymisen jälkeen 1930-luvun alussa, on puolustushaaran historiassa yksi kiintopiste, mikä vaikutti myös Kauhavan ilmailukoulun toimintaan. Ilmailukoulun johtajana 1930-luvulla pitkään toimineen everstiluutnantti Toivo Somerton mukaan uusi ilmavoimien komentaja jääkärieversti Jarl Lundqvist oli lausunut uutta virkaansa vastaanottaessaan, että hän ei tiedä ilmailuvoimista mitään, mutta pyytäisi lähimpiä alaisiaan neuvomaan erikoiskysymyksissä. Sitä vartenhan insinöörit olivat! Lundqvistin myötä ilmavoimissa alkoi kuitenkin uusi nopeampi kehitysvaihe, joka koulutusjärjestelyiden kohdalta on jo todettu merkittävänä edistymisenä Ilmailukoulun opetustarjonnassa ja lentokurssien toimeenpanossa.

Uusi ilmavoimien komentaja oli edeltäjäänsä paljon aktiivisempi, vaikka resurssit olivat niukat, hän osasi käyttää ne tarkoituksenmukaisesti, myös kaivattu pitkäjänteisyys ja kansainvälisyys astuivat kuvaan. Lundqvist korotettiin myös kenraalikuntaan. Mannerheimin henkilökohtainen kiinnostus ilma-aseeseen palveli myös tarkoitustaan, koulutus oli tärkeää. Kymmenen ensimmäisen toimintavuoden kuluessa ilmailukoulun lentokursseilla oli jo koulutettu yli viisisataa oppilasta. Heitä pitkälti toistasataa oli valmistunut kadettikurssien ilmailuluokilta.

Talvisodan edellä Mannerheimin puolustusneuvosto keskittyi ilmavoimien hankintoihin ja Lundqvistin esitteli keväällä 1939 laskelmia ensimmäisinä sotakuukausina odotettavista tappioista. Henkilötappiota oli tarkoitus korvata tehostetulla koulutusjärjestelmällä. Materiaalitappioiden paikkaaminen oli paljon monimutkaisempaa, koska varakaluston hankkiminen oli ylivoimaisen kallis menoerä. Lundqvist tiedusteli vielä puheensa päätteeksi, tulisiko hänen jatkaa lentävän henkilökunnan koulutusohjelman toteuttamista. Sotaväen päällikkö kenraaliluutnantti Hugo Österman piti sitä välttämättömänä, ”sillä henkilökunta ei ollut korvattavissa niinkään nopeasti kuin lentokoneet.”

Muut puolustusneuvoston jäsenet yhtyivät Mannerheim johdolla Östermanin kantaan.

Ilmasotakoulun merkitys korostui taisteluiden alettua, koska tappioiden henkilöpoistuma piti pystyä nopeasti korvaamaan uusilla pätevillä ohjaajilla ja tähystäjillä eli sodan ajan koulutustoiminnan tuli olla mahdollisimman tehokkaasti järjestettyä. Lentokalustoa uskottiin saatavan ulkomailta vasta kuukausien viiveellä. Hävittäjälaivueet olivat ylipäällikön käytössä ja hävittäjätorjunnan painopisteeksi asetettiin strategisen rintaman, Karjalan kannaksen lähiselustan suojaaminen. Lisäksi pienillä, muutaman hävittäjän vahvuisilla osastoilla pyrittiin iskemään sisä-Suomeen suuntaavia venäläisiä pommitusosastoja vastaan. Maavoimien yhtymille alistettujen yhteistoimintalaivueiden ja ylipäällikön käytössä olleiden pommituslaivueiden ensisijaiseksi tehtäväksi määriteltiin lentotiedustelu, rajoitetut hyökkäykset ja vihollisen sotatoimien häirintä.

Talvisodan alkaminen aiheutti nopean muutoksen lentokoulutuksessa, joten Ilmasotakoulussa taisteluiden kestäessä käynnistyneet uudet kurssit poikkesivat selvästi aikaisemmin järjestetyistä rauhan aikaisista kursseista. Tavoitteena oli tiivistää lentäjäkoulutusta niin, että rintamakelpoisuus saavutettaisiin jo neljässä kuukaudessa. Kirjava kalusto oli suoranainen vitsaus, erilaisia konemalleja oli peräti toistakymmentä ja erilaisia moottoreita vielä enemmän. Tässä yhteydessä on myös syytä nostaa esiin mekaanikkojen ja muun henkilökunnan panos. Ilman heitä ilmaan ei olisi noussut ketään.

Talvisodan kokemukset osoittivat, että Suomen ilmavoimissa 1930-luvulla järjestetty koulutus oli ollut oikeansuuntaista. Keskitetyllä lentokaluston käytöllä, onnistuneella taktiikalla ja riittävillä yksilöllisillä taidoilla pystyttiin vaikuttamaan venäläisten suuriin lento-osastoihin, joiden lukumäärä oli aivan omassa mittakaavassaan. Sen sijaan hyökkääjän ilmaherruutta ei pystytty missään määrin kiistämään. Onnistuneen puolustustaistelun kriteerit kuitenkin täyttyivät, kun hyökkääjän hävittäjä- ja pommituslentoja kyettiin vähäisin voimavaroin oleellisesti rajoittamaan.

On syytä korostaa, että koulutetusta henkilökunnasta ja ohjaajaopettajista oli koko ajan enemmän tai vähemmän pulaa. Ilmasotakoulussa työmäärät kasautuivat voimakkaasti taisteluiden kestäessä. Kaikesta huolimatta ilmavoimien ja sen tärkeimmän opetuslaitoksen eli Ilmasotakoulun koulutusjärjestelyt ja -toiminnot kestivät talvisodan kriittisen todellisuuden: täydennys muodostui tappioita suuremmaksi. Sotakurssit vietiin taisteluiden päättymisestä loppuun mukautetulla koulutusohjelmalla.

Välirauhan aikana Ilmasotakoulun nimi muutettiin Lentosotakouluksi. Kokoonpano ei kuitenkaan muuttunut, tehtävänanto siinä määrin, että yhteistoimintaa ilmatorjuntajoukkojen kanssa korostettiin. Oppilaitoksen koulutusta haittasi oleellisesti heikon kaluston ja puutteellisten koulutustilojen ohella myös pula polttoaineesta ja ammuksista. Yleisesti ottaen mitään hankintoja oli vaikea tehdä keskitetysti, koska piti tyytyä kaupan olleeseen rajalliseen kalustoon. Sen sijaan sotakokemuksia pystyttiin jo huomioimaan merkittävissä määrin niin taktisessa kuin teknisessä koulutuksessa. Lentokoulutuksessa oli pyrittävä mahdollisuuksien mukaan jatkuvaan harjoitteluun, joka ulottui alkeislennoista vaativimpaan jatkokoulutukseen saakka.

Suomen ilmavoimat olivat jatkosodan syttyessä yhtä sotaa kokeneempi. Se ei myöskään taistellut yksin suurvaltaa vastaan. Sodankäynnin painopiste oli Neuvostoliiton näkökulmasta Saksan rintamalla, mikä tasoitti voimasuhteita Suomen eduksi. Vastaavasti suomalaisten lentäjien parempi taito heikensi venäläisten materiaalista vahvuutta. Tehokkaan opetuksen ansiosta suomalaisilla oli lentäjien puolesta laadullinen ylivoima. Lentosotakoulussa koulutettiin jatkosodan aikana ohjaajia, tähystäjiä, ohjaajaopettajia ja asemiehiä. Kurssit olivat sisällöltään varsin ainutkertaisia ja myös oppilasmäärät vaihtelivat rajusti. Tekninen toiminta, korjaus- ja huoltotyöt oli keskitetty kalustovarikolle.

Suurhyökkäyksen edellä toukokuussa 1944 alkaneelle ohjaajakurssille osallistui myös Carl Gustaf Mannerheim, Suomen marsalkan veljenpojanpoika. Minun oli kunnia tutustua häneen Mikkelin klubilla parikymmentä vuotta sitten, ja meistä tuli perheystäviä. Kun kirjoitin Ilmasotakoulun historiaa muutamaa vuotta myöhemmin, jo edesmennyt kreivi muisteli vaatimattomasti kurssiaan Kauhavalla:

”Ensimmäinen yksilento oli − se oli elämys. Lennettiin oranssinväriseksi maalatulla Smolikilla, jonka perään oli kiinnitetty punainen lippu, siis varoittamaan kokemattomasta ja − vaarallisesta lentäjästä. Itse asiassa ensilento oli viisi nousua ja laskua. Koko hommaan meni puoli tuntia. Sen jälkeen ilmoittauduttiin kapteenille.

Myöhemmillä lennoilla harjoiteltiin välillä pakkolaskua. Opettaja veti kaasun pois ja huusi ”pakkolasku”. Sitten toimittiin niin kuin oli opetettu.”

Kun Suomi irtautui toisesta maailmansodasta, ilmavoimat joutuivat ahdinkoon. Valvontakomissio otti puolustushaaran ”silmätikuksi, sitä valvottiin erityisen tarkkaan. Kun välirauhan sopimus kielsi lentokoulutuksen, Lentosotakoulun toiminta käytännössä keskeytyi noin vuoden ajaksi.

Vasta 1950-luvun alussa päästiin palaamaan jotakuinkin säännöllisyyteen. Kun nimiä jälleen muutettiin, Lentosotakoulu muuttui takaisin Ilmasotakouluksi. Purinoitta ei kuitenkaan selvitty, irvileuat tulkitsivat vanhan lyhenteen – ISK - tarkoittavan Itä-Suomen Karjalaa. Uusi Ilmasotakoulu kuitenkin syntyi, ja samoihin aikoihin henkilökunnassa tapahtui sukupolven vaihdos. Vastaavasti alkeis- ja harjoituskoneita uusittiin.

Seuraavalla vuosikymmenellä siirryttiin suihkukoneaikaan. Ensimmäiset Fougat saatiin Kauhavalle syksyllä 1960, ja Ilmasotakoulun asema lento-opetusta tarjoavana sotilasoppilaitoksena oli hallitseva. Opettajista oli kuitenkin pulaa, ja vaihtuvuus oli suuri. Henkilökuntaa jouduttiin palkkaamaan enenevissä määrin ulkopuolelta. Suomen ilmavoimien lentokoulutuksen kokonaisjärjestelmän myötä 1970-luvulla lentokoulutus tehostui, tosin Ilmasotakoulun silloisen johtaja eversti Veli Pernaan mukaan hyvä rutiinitaso oli jo saavutettu. Henkilökunnan tinkimätön asenne oli hänen mukaansa ollut yksi määräävistä tekijöistä.

Seuraavaa vuosikymmentä, 1980-lukua, leimasivat Ilmasotakoulun Vinkat ja Hawkit. Teknologinen kehitys koki suurimman harppauksen sitten suihkukoneajan alkamisen, koulutus monipuolistui vastaamaan tietokoneajan haasteita. Sotien aikainen Kauhavan ilmasotakoulun merkitys oli kuitenkin kollektiivisessa muistijäljessä, ja perinteitä pidettiin uutterasti yllä - kuten edelleen. Oppilaitos sai tunnustuksen taivaan varjelijana tasavallan presidentti Mauno Koiviston myöntäessä sille vapauden ristin, vanhimman ritarikunnan kunniamerkin.

Vapauden risti voidaan myöntää sodanaikaisista ansioista myös Suomen Puolustusvoimiin kuuluvalle joukko-osastolle. Kunniamerkin antamista ei ole sidottu ajallisesti sotaan. Puolustusvoimain komentaja, kenraali Jaakko Valtanen kiinnitti Vapaudenristin nauhoineen Ilmasotakoulun lippuun, ja luovutti sen perinteisin juhlamenoin 3. kesäkuuta 1987. Perustelut olivat pätevät ja pitävät: koulun kouluttaman henkilöstön sodan aikaiset ansiot lento- ja ilmavalvontatehtävissä. Ilmasotakoulun osuus isänmaan ilmatilan valvonnassa ja puolustamisessa on kiistämätön.

Arvoisat Kuulijat!

Taivas on peltoja Pohjanmaalla! Historiantutkijana vahvistan Samuli Putron laulun sanat. Avaralla alalla alkeiskoulutus onnistui ja pakkolaskujen harjoittelu kävi päinsä. Kauhavalla koulutettiin suomalaiset lentäjät niin sodassa kuin rauhassa, niukkuudessa ja tiukkuudessa. Ajan hengessä, vaaran paikoissa, ja pitkässä juoksussa, valtaosan aikaa Suomen ilmavoimien sata vuotisesta historiasta.

Lasse Laaksonen