Emeritusprofessori Olavi Koivukangas: ”Jääkäri saattoi ansaita Australiassa 1920-luvulla hyvät talorahat muutamassa vuodessa”

Kauhavan museo- ja kulttuuripalvelut sekä Suomen jääkärimuseon ystävät ry järjestivät Jääkärit siirtolaisina -seminaarin Suomen Jääkärimuseolla 28.9.

Juhlan teemasta esitelmöitsijä, emeritusprofessori Olavi Koivukangas totesi, että jääkäriliikkeellä ja siirtolaisuudella on monia yhtymäkohtia.

– Tavallaan jääkäreitä voidaan pitää siirtolaisina. Myös jääkärit lähtivät nuorina vieraaseen maahan tuntemattomiin oloihin ja yleensä kielitaidottomina. Ja usein taustalla saattoi olla seikkailunhalu. Jos siirtolaisella oli pyrkimyksenä hyvät ansiot ja tarkoitus palata Suomeen hankkimaan maatila ansaituilla rahoilla, niin jääkäreillä keskeinen syy oli huoli Suomen tulevaisuudesta ja toive maan itsenäisyydestä.

Koivukangas on tutkinut suomalaisia Australiassa vuosina 1969-72.

– Jääkäriluutnantti Nestori Karhula sanoi, että hänellä jääkäriksi lähdön vaihtoehtona oli lähtö Amerikkaan, jossa jo hänen isänsä oli. Vuonna 1918 kansalaissodan jälkeen osa jääkäreistä lähti siirtolaisiksi ulkomaille joko pysyvästi tai muutamiksi vuosiksi. Ehkä Saksassa sotilaskoulutuksessa vietetty aika oli tehnyt heidät levottomaksi, eikä Suomessa löytynyt sopivaa toimeentuloa edes armeijan palveluksessa vähän koulutusta saaneille tai opintonsa keskeyttäneille jääkäreille.

Koivukangas totesi, että suuri osa jääkäreistä oli ollut merillä ennen jääkäriksi ryhtymistä, ja he jatkoivat merimieselämää vuoden 1918 jälkeen. Jotkut heistä jättivät myöhemmin laivan Amerikan ja Australian satamissa.

Koivukankaan mukaan jääkäreistä siirtolaisina ei ole yhtään tutkimusta, mutta aineistoa olisi kuulemma väitöskirjan tekoon saakka.

– Mukaan voisi ottaa myös Neuvostoliittoon menneet vasemmistolaiset jääkärit ja heidän kohtalonsa siellä. Aiheeseen liittyvät myös toisessa maailmansodassa Suomen armeijassa olleet jääkärit, jotka sodan jälkeiseen niin sanottuun asekätkentäjuttuun liittyen siirtyivät lähinnä Yhdysvaltoihin ja Etelä-Amerikkaan välttääkseen valtiollisen poliisin pidätyksen ja kuulusteluja. Monumentaalisessa teoksessaan Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27 (1966) professori Matti Lauerma antaa hyvän yleiskuvan jääkäreistä siirtolaisina, mikä on tämän esitykseni näkökulma, Koivukangas kertoi.

Lauerman mukaan siirtymisen asumaan ulkomaille valitsi 117 jääkäriä vapaussodan ja talvisodan välisenä aikana.

– Suosituin kohdemaa oli Kanada, jonne lähti 49 jääkäriä, Yhdysvaltoihin meni 36 ja Australiaan 11 jääkäriä. Yksi jääkäri meni Argentiinaan ja kauimmaksi meni vapaaherra K.F. Wrede, joka meni Australiaan vuonna 1919 ja jatkoi vuonna 1921 matkaa Fidzisaarille, missä hän kuoli samana vuonna.

Euroopan maihin asettuneita jääkäreitä oli vähemmän.

– Muutamia jääkäreitä loikkasi Saksasta rintamalta Venäjälle ja myöhemmin Neuvostoliittoon Suomesta vuonna 1918 punaisina emigrantteina, joita oli 13. Ruotsiin menijöitä oli neljä, Saksaan siirtyneitä 3 ja Norjaan asettuneita yksi. Kuuden ulkomaille siirtyneen jääkärin olinpaikoista ei ole tietoa. Ulkomaille menneestä 117 jääkäristä Suomeen palasi pysyvästi 40. Puolet ulkomaille lähteneistä jääkäreistä oli kotoisin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta, Suomen siirtolaisalueelta.

– Neljännes lähtijöistä oli työmiehiä, maanviljelijöitä 18, kalastajia merimiehiä oli runsaasti sekä liikemiehiä 12. Lähdettäessä länteen tai etelään siirtolaiseksi syyt olivat yleensä taloudellisia. Syyt Neuvostoliittoon menneiden jääkäreiden ratkaisuun olivat useimmiten poliittis-ideologisia ja he kuuluivat lähes kaikki työväestöön. Näistä kolme palasi Suomeen ja muiden kohtaloista ei ole juuri tietoa.

Muihin maihin menneet jääkärit elättivät itsensä ja perheensä enimmäkseen työmiehinä, maanviljelijöinä ja liikemiehinä ja menestyivät kohtalaisesti.

– Vain yksi jatkoi sotilasuraa vieraassa armeijassa. Hän oli jääkäripataljoonan kuopus Oskar Lindqvist, myöhemmin Albert Penttilä. Hän oli sisällissodassa 15-vuotiaana, osallistui heimosotiin Vienassa ja Virossa ja liittyi sitten Ranskan muukalaislegioonaan. Hänen kerrotaan olleen myöhemmin everstinä Meksikon armeijassa. Sitten Penttilä toimi Yhdysvalloissa presidentti F.D. Rooseveltin yksityisauton kuljettajana. Talvisodan sytyttyä Penttilä ilmestyi Suomeen ja komensi kapteenina pataljoonaa Tolvajärvellä. Sodan jälkeen hän palasi New Yorkiin ja valmisti siellä saunankiukaita loppuikänsä, ja hän kuoli vuonna 1957. Kapteeni Penttilän lisäksi neljä muuta jääkäriä saapui ulkomailta auttamaan Suomea sodassa Venäjää vastaan. Jatkosodan jälkeen ei jääkärien joukossa esiintynyt suurempaa siirtolaisuutta. Sodan jälkeisinä vuosina muutama siirtyi Ruotsiin ja kaksi kenraalia vietti muutaman vuoden Etelä-Amerikassa.

Monet jääkärit palasivat Suomeen vietettyään eripituisia aikoja ulkomailla.

– Yleistä oli myös se, että oltiin siirtolaisena useammassa maassa, esimerkiksi ensin Australiassa ja sitten Kanadassa tai Yhdysvalloissa. Yleensä siirtolaiseksi lähteneet olivat vähäisen koulutuksen saaneita työmiehiä tai maanviljelijöitä ja paremmin koulutetut saattoivat olla ulkomailla liikemiehinä.

Australiaan menneitä suomalaisia tutkinut Koivukangas on kiinnostunut myös Australiassa olleista jääkäreistä.

– Suunnannäyttäjä oli Lohtajalta kotoisin ollut jääkäriluutnantti Nestori Karhula, joka matkusti Australiaan vuonna 1921. Jääkäritoveri Kalervo Groundströem saapui merimiespapiksi Australiaan vuonna 1922. Karhulan luokse Pohjois-Queenslandin sokeriruokopelloille alkoi saapua runsaasti suomalaisia varsinkin Pohjanmaalla ja joukossa oli myös jääkäritovereita. Karhula hankki heille työtä johtamaltaan Suomi-farmilta tai muilta sokerinviljelyfarmeilta. Kielitaidottomille suomalaisille oli hyvä alku aloittaa työt suomalaisten suuressa joukossa aluksi sokeriruon hakkaajina ja viljelijöinä.

– Myöhemmin 1920-luvun lopulta lähtien suomalaisia alkoi siirtyä Mount Isan kaivoksille töihin. Hyvien ansioiden lisäksi jääkäreille ja muille vuonna 1918 valkoisella puolella olleille miehille Australia oli suosittu kohde myös siksi, että Australiassa ei ollut paljon punaisella puolella olleita taistelijoita, kuten oli Kanadan metsätyömailla.

Jääkärien yhteyshenkilö Australiassa oli jääkäriluutnantti Nestori Karhula, joka ennen lähtöään siirtolaiseksi toimi Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin päällikkönä.

– Hänen luokseen Pohjois-Queenslandiin mentiin, toivossa saada työpaikka ja hyvät ansiot ennen paluuta Suomeen. Yleensä työtä löytyi sokeriruokon viljelymailla tai rakennustöissä. Niinpä keväällä 1924 lähti Nestori Karhulan luokse Cairnsin seudulle Queenslandiin suurempi joukko siirtolaisia Pohjanmaalta Ormuz-laivalla, joka saapui Lontoosta Fremantleen 24.6.1924, ja sieltä matka jatkui itärannikolle ja edelleen Nestori Karhulan luokse Cairnsiin Queenslandiin. Joukossa olivat Alahärmästä jääkärit Antti Isotalo ja Aarne Härmänen sekä Ylihärmästä Matti Leinonen. Härmänen ja Leinonen saivat Karhulan avulla töitä sokeripelloilla, mutta Isontalon Antti oli kirvesmiehenä ensimmäisen sokerinhakkuukauden jälkeen.

Isotalo ja Härmänen palasivat muutaman vuoden kuluttua Suomeen.

– Ennen lähtöään Australiaan Isotalo oli sanonut: ”Se on sitten 1000 puntaa tai kolme vuotta.” Mutta Matti Leinonen jäi Australiaan, ja hänen arvellaan kadonneen Pohjois-Territorion erämaihin vuonna 1947. Australiassa oli hyvä taloudellinen tilanne 1920-luvulla 1930-lukuun verrattuna. Siellä saattoi ansaita hyvät talorahat muutamassa vuodessa, jos ei tuhlannut kovalla työllä ansaittuja rahoja baaritiskin ääressä tai pelipöydissä.

Australiaan menneille jääkäreille matka sinne oli uusi kokemus aikaisempien seikkailujen päälle. Monet jääkärit saivat viimeisen leposijan Australian lämpimässä hiekassa.

– Kaikkiaan kolmestatoista Australiassa siirtolaisena olleesta jääkäristä lähes puolet eli kuusi palasi takaisin Suomeen. Matkan alkaessa eteläiselle pallonpuoliskolle useimmilla lähtijöillä lienee ollut ajatuksena palata Suomeen vauraana miehenä muutaman vuoden kuluttua.