Alahärmäläisnaisten Piirtoja polulla -kirja yhdistää runoa ja kuvataidetta

Kurjenluhta kuin kotiportti

silmäin eessä kun aukeaa,

tuttua tuo joka sortti,

harras tunnelma vallan saa.

Melkein kotona

Kurjenluhdalla.

Tunne lämpöinen minussa.

Oheinen säkeistö on lainaa alahärmäläisten Marja Nukalan ja Leena Vaismaan kuvataidekirjasta Piirtoja polulla, joka ilmestyi toissa viikolla. Kurjenluhdan viljelyaukeaa kuvaileva runo ja lähes neljäkymmentä muuta ovat Vaismaan kynästä, Nukala on kirjoittanut runoista viisi.

Tekstien lomaan on sijoitettu Janne Liiaksen ottamia valokuvia naisten lyijykynä-, grafiikka- ja öljyväritöistä sekä akvarelleista. Viisi taideteosta on Vaismaan, viitisentoista Nukalan.

– Tarkoitus oli koota kirja Leenan runoista, koska hänellä on niitä ihan valtavat määrät ja koko ajan syntyy lisää. Yks kaks yllättäen Leena ehdotti, että mitäs jos tehdään yhteinen. Hän tiesi, että minäkin olen kirjoittanut, joskin tosi paljon vähemmän, Nukala taustoittaa.

Vaismaa myöntää runoja syntyneen "kertakopallinen". Alahärmäläisten juhlien yleisö on tottunut ohjelmaan, jossa on mukana Vaismaan omaa lyriikkaa.

– Minulle on hoettu vuosikymmenet, että tee nyt runokirja, ja minä olen vastannut, etten osaa. Ei minulla ole graafisen suunnittelun taitoa.

Yleisö toivoo jo lisää Runot ovat saaneet pääpainon Piirtoja polulla -kirjasta. Kuvat taiteesta ovat myös tärkeitä mutta vasta toisella sijalla. Nukala toivoo teoksen tuovan lukijoille ja lehteilijöille hyvän mielen, herättävän tunteita.

– Ainakin minulle tulee mukava fiilis, kun katselen vaikka Marjan töitä, Vaismaa kehuu.

Häjyylyperinteen keskuksessa järjestetyssä julkistamistilaisuudessa 10. toukokuuta kaksikolle esitettiin toiveita toisesta kirjasta heti perään.

– Katsotaan nyt nyt, kuinka tämän kanssa käy. Eihän maailmasta koskaan tiedä. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut minun olevan mukana osana tällaista kirjaa, olisin varmaan päästänyt aika kovan naurun, Nukala arvelee huvittuneena.

. Ura alkoi perunalaatikossa istuen Nukala ja Vaismaa tutustuivat toisiinsa Vaismaan ehdottaessa keväällä 2020 Härmäin Kuvataideyhdistyksen aktivoimista uudelleen. Se oli painunut lepotilaan puheenjohtajan puuttuessa.

Molemmat ovat harrastaneet kuvataidetta pitkään, mutta myös runosuoni alkoi sykkiä jo vuosikymmeniä sitten. Vaismaa hahmotteli ensimmäiset säkeet 4-vuotiaana istuessaan perunalaatikossa isänsä äkeen päällä.

– Olin koko aamupäivän laulanut, että "pikkulintu suruton--". Kun mentiin ruoan jälkeen takaisin pellolle, isä ehdotti, että keksisin satuja tai runoja enkä laulaisi aina siitä samasta linnusta.

Tyttö totteli ja runoili multakakkarasta. Vaismaa muistaa vielä alun:

– Isoo multakakkara istuu pellon laidalla,

yksistänsä kyyhöttää, ei oo sillä ystävää.

Toisen pellon laidalla kasvaa päivänkakkara

taivahalle katteloo, kun linnut siälä lauleloo.

– Isä oli kirjoittanut runon kalenterin laitaan ja näytti sen, kun olin lukiossa, Vaismaa kertoo.

Nukalan ensimmäinen runo valmistui ala-asteella.

– Olin hirveän huono keksimään aineita, ja kysyin opettajalta, voiko kirjoittaa runon. Tiesin, että niiden ei tarvitse olla yhtä pitkiä kuin aineiden.

Myös Nukala saa helposti mieleensä Matkustaja-runon alkua:

– Hän matkustaa ja matkustaa, etsii paikkaa rauhaisaa,

ei löydä hän, ei löydä hän paikkaa, missä asustaa,

toisessa paikassa sota on, toisessa suru loputon.

Loppusoinnut ovat naisten mieleen yhä.

– Jos teen jonkun tavallisen runon, sellaisen nykyaikaisen, hetken päästä muutan sen siihen muotoon, että tulee kumminkin loppusoinnut, Vaismaa tunnustaa.

– Minä olen samoilla linjoilla. Kuuntelenkin mieluiten loppusoinnullisia. Pitää olla myös tarina, ei vain sanoja sanojen perään, Nukala toteaa.

Kirjaudu sisään

Alahärmäläisnaisten Piirtoja polulla -kirja yhdistää runoa ja kuvataidetta

Haluatko lukea artikkelin?