Suomessa on yhdeksän vuoden mittainen oppivelvollisuus. Ja senkin jälkeen mummut pitävät huolen, että henkilö tuntee velvollisuudekseen kouluttautua vielä jotenkin.
Onko pakko, jos ei taho? Sen yhdeksän vuoden osalta ainakin on, tai aika hyvään piiloon pitää ainakin mennä, että siitä pääsee välttiin. Eikä motivaatiota lisää yhtään se, että joku elämänkoululainen lehdessä kirjoittaa ”ymmärrät sitten myöhemmin, että miksi kannatti opiskella”. Yritän silti.
Jos luet tätä, osaat lukea. Lukemisen olet erikseen opetellut, se taito ei ole ollut sinussa hedelmöittymisestäsi lähtien. Se on opittu, sinulle opetettu. Niin myös käveleminen, ruotsin epäsäännöllisten verbien käyttö, rälläköiminen, kuperkeikan suorittaminen, kärryn kanssa peruuttaminen, derivoiminen, virtsan pidättäminen ja luetun kriittinen arviointi.
Kaikki edellämainitut temput vain muuttuvat itsestäänselvyyksiksi sen jälkeen, kun ne on oppinut. Niitä ei useinkaan enää ajattele kiitollisena: ”onneksi opettivat” . Ne vain tapahtuvat.
Innostuminen jostain johtaa yleensä sen tutkimiseen tai harjoittelemiseen.
Opettajan tehtävä on auttaa parhaansa mukaan innostusta heräämään, ja oppilaan tehtävä on raivata turha kielteinen asenne innostumisensa tieltä pois.
Myös opettajan on syytä olla innostunut opettamastaan asiasta – sellainen viestittää suoraan ja vastaansanomattomasti että tästä olisi teidänkin, jolopit ja jolopittaret, syytä olla innostuneita.
Ja heti perään: kaikki eivät innostu samoista asioista.
Mutta kaikkea kannattaa kokeilla, sillä etukäteen ei voi tietää, että trukinajokokemuksesta on tanssitunnilla hyötyä.