Tutussa pääsiäisvirressä lauletaan: ”Saamme rientää kertomaan, nyt elää Jeesuksemme”. Se tiivistää hienosti tulevan sunnuntain aiheen kirkkovuodessa: Ylösnousseen todistajia.
Pääsiäisen jälkeen opetuslapset olivat peloissaan ja hämmentyneitä. He olivat nähneet, kuinka Jeesus oli kuollut ristillä ja haudattu. He olivat kuulleet huhuja siitä, että Jeesus oli noussut kuolleista, mutta eivät olleet oikein varmoja asiasta.
Varmoja he olivat oikeastaan vain siitä, että he olivat olleet Jeesuksen suhteen kaikesta väärässä. He olivat häpeissään siitä, että olivat hylänneet ja kieltäneet Jeesuksen juuri sillä hetkellä, kun tämä olisi tarvinnut heitä.
Mutta sitten Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen ja myös muille ihmisille useita kertoja. Hän ei ollutkaan vihainen opetuslapsilleen, vaan kertoi heille, että kaikki oli käynyt juuri niin kuin oli pitänytkin käydä.
Jeesus lohdutti ja rohkaisi heitä ja antoi heille tehtävän: Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Ja niin he lähtivät. He saivat ylhäältä rohkeuden ja voiman viedä ilosanomaa elävästä Jeesuksesta kaikkialle maailmaan pelkäämättä enää sitä, mitä heille itselleen tapahtuisi.
Ja tässä me nyt olemme, kaksi vuosituhatta myöhemmin. Elämme aikaa, jossa huominen ei tunnu enää yhtään turvalliselta eikä kenenkään elämän polku varmalta astella.
Tämä tunne tuo meidät opetuslasten kanssa samalle viivalle. Juuri siihen hetkeen, kun he luulivat, että kaikki on mennyttä, he saivatkin Jeesukselta uuden toivon ja tarkoituksen elämälleen. Tuo sama toivo ja tarkoitus on annettu meille kaikille.
Se on tarkoitettu sinulle ja minulle, vaikka meistä tuntuisi siltä, ettemme sitä ansaitse. Se on tarkoitettu jaettavaksi, koska opetuslapsille annettu tehtävä on vielä kesken. Ja juuri tällaisina kelpaamme sitä toivoa ja tarkoitusta levittämään.
Kutsut minut maailmaan armostasi kertomaan. Saan tällaisena julistaa: Kristus rakastaa. (Virsi 945:4)