”Ne lehmät, jotka juoksevat eniten ja ravistelevat utareitaan, tekevät jugurttia.” 5-vuotiaan Allanin ajatus toimitukseen tulleessa postikortissa jaksaa huvittaa vuosien jälkeenkin. Koska Allan-pojan älynväläykseen tiivistyy kuluttajien etääntyminen ja yhä heikkenevä ymmärrys maataloudesta, pitänee huolestua.
Lehmien laitumellelaskupäivä Kauhavan Karjanlahdessa oli pieni työisku urakassa, jolla tuottajat ja tuottajajärjestöt koettavat jakaa tietoa siitä, mistä ja miten ruoka tulee. Tilan emäntä Sanna Huhtala totesi omana havaintonaan, että edes Kauhavan kokoisessa, pienessä maaseutukaupungissa asia ei ole enää kirkas nuorille aikuisille, saati lapsille. Juustoa saa marketin kylmähyllystä, munia kennokeosta ja lihaa palvelutiskistä.
Nykyään useimmat teollisuusmaiden ihmiset pitävät ravinnon loputonta riittävyyttä itsestäänselvänä. Suomessa se näkyy esimerkiksi 120-160 miljoonan kilon vuotuisena ruokahävikkinä.
Oikean tiedon uuttera levittäminen on asennemuutoksen avain. Toivoa sopii, että mitä leveämmälle tuottajat levittävät navetoidensa ovet, sitä useampi kansalainen älyää cappuccino-maidon lirisevän kuppiin vain, koska tilallinen jossain on korjannut nurmirehun, raijannut sen lehmän eteen, antanut kivennäistä, lypsänyt, valvonut maidon laatua...
Vielä 80-luvulla yläasteen valinnaisainetarjottimelta sopi ottaa maa- ja metsätaloutta. Sen palauttaminen käytännöläheisessä muodossa ei olisi pahitteeksi.
Jos lannoitteeksi ja maanparannusaineeksi levitettävä lietelanta ei haisisi keväisin eikä puimuri ryömisi tien tukkona elopellolta kuivaajalle, lähikaupassa olisi aika vähän syötäväksi ostettavaa – plastiikkapusseja ja leivinpaperia.
Anu Nahkala