Vaikka palokuntanuorten Tulikettu-leirin (juttu sivuilla 8-9) pienimmät herättivät lähinnä hellyydentunteita ahterin alla roikkuvine haalareineen ja korvalliselle kellahtaneine kypärineen, vakavoitumiseen ei ollut pitkä matka. Aikuisena moni heistä harrastaa, jotta me muut saisimme pitää henkikultamme ja maallisen omaisuutemme, kun sattuu onnettomuus. Osa toki päätyy pelastamaan ammatikseen.
Kaikista ohjatuista vapaa-ajanviettotavoista on hyötyä ainakin sille, joka vapaa-aikaa viettää, mutta palokuntien nuoriso-osastot heijastavat hyvää laajalti.
Esimerkiksi Ylihärmässä moni talkoohenkinen sammutusmies ja jopa viranhaltija näyttää saaneen kipinän pelastustehtäviin vireästi ja menestyksekkäästi toimivasta osastosta. Ylihärmän asemavastaava Ossi Kujanpää paljastuu palokuntanuoreksi mallia 1972, ja Kauhavan asemavastaavan Jari Kankaanpään malli on kahdeksan vuotta nuorempi. Se, että pelastajien riviin astutaan nuoriso-osaston kautta, on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Jakso palokuntanuorissa hyödyttää todennäköisesti itseä tai muita silloinkin, kun se ei kypsy aikuisuuden uraksi.
Teini, joka on oppinut rasvapalon etenemisen mekanismin, ymmärtää viikonlopun riennoissa estää kaveria lorottamasta bensaa nihkeästi syttyvään nuotioon. Ensiavun antamisen taidot tullevat selkärangasta, kun niitä on elvytysnukella hinkattu.
Palokuntatausta ei voi olla haitaksi myöskään silloin, kun työpaikalla nimetään henkilöitä turvallisuustehtäviin.