Pokémon GO -pelisovellus (juttu sivulla 4) on houkutellut viime viikkoina suurehkon osan älypuhelimellisesta kansanosasta taskuhirviömetsälle eli pyöräilemään tai jaloittelemaan nenä kiinni kännykässä.
Sivullisissa ilmiö on herättänyt voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Kehujien rintama kiittää sitä, että pelaajat tulevat kuntoilleeksi kuin vahingossa ja saavat raitista ilmaa sekä D-vitamiinia. Kritiikki kohdistuu lähinnä riskialttiiseen säntäilyyn liikenteessä. Epäselväksi ei ole jäänyt sekään, että monen aikuisen mielestä virtuaalioliojahti on ajanhaaskausta, johon edeltävät sukupolvet eivät olisi syyllistyneet.
Paheksunta on sukua marmatukselle siitä, kuinka lapset, nuoret, nuoret aikuiset ja nuorekkaat keski-ikäiset kököttävät kotona tietoteknisten laitteiden ääressä tai jos kanssakäyvätkin kasvotusten, kiinteässä otteessa on puhelin, tabletti, ehkä jopa kannettava.
Ei sitä käy kiistäminen, etteikö sinisen valon kajosta olisi hyvä painua välillä pihalle, mutta entisaikojen viihdykkeisiin vertaaminen on perusteetonta.
Jos vuonna 1958 syntyneen, polvihousuisen Pekan kamarissa olisi odottanut Änäri (NHL-jääkiekkopeli), Pekka ei olisi todellakaan viitsinyt noukkia kymmentä tikkua laudalle.
Tekopyhää vanhoihin hyviin aikoihin viittaaminen on sikälikin, että modernit innovaatiot maistuvat ikään katsomatta. Jos pyykistä kerran tuli kaulooskoippuralla hinkaten sileää, miksi meillä on höyryrauta?