Puhetta on riittänyt. Elämän saatossa olen oppinut siihen, että demokratiassa keskustelut ovat luonteeltaan itseään korjaavia. Riittävä määrä puhetta yleensä paljastaa keskitien ja auttaa muodostamaan oman mielipiteen. Pakolaiskeskustelussa vastakkainasettelu on jatkanut voimistumista. Tässä vaiheessa keskustelua alkaa olla välttämätöntä esittää asiassa kirkollinen mielipide.
Turvapaikan hakijoilla on takanaan kirjava menneisyys sodan ja köyhyyden keskellä. Yhteiskunnan tehtävä on tutkia jokaisen tulijan mahdollisuus saada uusi elämä Suomessa. Osa saapujista saa pakolaisen aseman, osa ei.
Hädänalaisen auttaminen pitäisi olla itsestään selvä osa lähimmäisenrakkautta. Näin ei näytä kuitenkaan olevan. On surullista seurata, miten syntyperän perusteella osa paikallisista kaupunginvaltuutetuista kyseenalaistaa yläkouluikäisten tyttöjen koskemattomuuden. Tällainen puhetapa loukkaa ihmisoikeuksia. Ketään ei voi epäillä rikoksesta rodun, kulttuurin, syntyperän, poliittisen kannan tai uskonnon perusteella.
Puoluejohtajien arvojohtajuus punnitaan todella, kun seuraavan kerran asetetaan kunnallisvaaliehdokkaita. Odotan, että nyt esitetty sanallinen paheksunta muuttuu silloin teoiksi. Toki erehtymiselle ja sen julkiselle tunnustamisellekin on hyvä jättää tilaa.
Turvapaikanhakijoiden mukana saapuu sekä toivoa paremmasta elämästä että hyvin raskaita kokemuksia. Ensisijainen tehtävä lienee siinä, että otamme yhdessä asiaksi osoittaa inhimillisyyttä, lämpöä ja kiinnostusta tulokkaita kohtaan. Tervetullut olo on mielestäni minimi siinä, miten kohtaamme.
Turvapaikan hakijoiden saapuminen saa myös jännittää ja pelottaa. Uuden edessä ihmiset ovat erilaisia. Omien tunteiden ja vierauden suhde voi olla joskus monimutkaista hoksata. Lisäksi turvapaikanhakijoiden myötä herää järkeviä kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta. Miten suhteuttaa pakolaisten ja omien köyhien saama apu toisiinsa?
Luulen, että nämä kaksi kysymystä saattavat jarruttaa vieraanvaraisen mielialan syntymistä. Onneksi tunteista ja oikeudenmukaisuudesta voidaan keskustella. Silloin tätä hankaussähköä ei tarvitse purkaa meidän tunteistamme ja tulonjaoistamme osattomiin turvapaikanhakijoihin.
Kristillinen ihmiskäsitys on tasavertainen. Tasavertaisuus on myös mahdollisuuden antamista. Pyhät kirjoitukset rohkaisevat kohtelemaan arvokkaasti muukalaisia. Satoa on jätettävä heidän syötäväksi. Syrjäytyneitä muukalaisia on kutsuttava päivätyöhön.
Vuorovaikutus kuuluu asiaan. Yhteys ja tunteminen luovat luottamuksen. Tällaisen tulokulman toivoisin selkeytyvän. Samalla voimme saada eväitä omaan ajatteluun vaihtamalla mielessämme osia. Mitä odottaisin, jos olisin pakolaisena Lähi-Idässä?
Toivon, että yhteydenpito ja asenteet voivat kehittyä myös mielikuvaharjoitteiden kautta.