Perhepäivähoitajien hienosta työstä

Nyt on viimeistään huomattava yhteisöjen arvokas lapsityö, joka on toiminut vuosikymmeniä perheiden tukena. Tarkoitan perhepäivähoitoa. Se on tapahtunut hoitajien kotona, ja hoitolapset ovat saaneet turvallisen, pienen perheyhteisön tuen.

Hoitomuoto palveli naisten työssäkäynnin alkuajoista, jolloin ei juuri ajateltu suuria yksiköitä. Monesti se oli äitien ja isien päätös, että omien lasten ollessa pieniä äiti jäi kotiin ja otti naapuriston lapsia hoitaakseen ja näin sai siinä ohessa muutamaksi vuodeksi töitä. Sitten kun omatkin lapset pääsivät muutaman vuoden vanhemmiksi, äiti sai palata ammattiinsa takaisin, ja kierto pelasi.

Joillakin oli vahva kutsumus hoitaa lapsia, ja niin yhteiskunta alkoi kouluttaa naisia tähän ammattiin.

Se oli hyvä ammatti, ja moni nainen omien lasten lähdettyä esimerkiksi opiskelemaan jatkoi ja teki 40 vuoden työrupeaman eläkeikään asti.

Tänä päivänä on vasta herätty arvostamaan tätä katoavaa voimavaraa, kun suurissa yksiköissä sairastuvuus ja tartuntataudit ovat jatkuvana kiusana, perheet hoitavat aina kotonaan lapsiaan sairauden kohdattua näitä.

Eikä työnantaja kiittele poissaoloja, vaikka yhteiskunta on saanut herätyksen vähäisiin lasten syntymisiin. Perheet eivät oikein uskalla laittaa itseään likoon tuleviin lapsiin.

Naisten moninaiset ammatitkin tuovat omanlaista turvaa, joten lasten hankkiminen ei tule enää kovinkaan ajankohtaiseksi.

Suuret päiväkodit antanevat parhaansa opintielle. Mutta varhaiskasvatusta ovat tehneet myös perhepäivähoitajat ja ennen kaikkea on ollut yksi syli, johon lapset ovat kaiken aikaa kaiken saaneet turvata.

Lähellä asuvat isovanhemmat saattavat myös usein ehtiä sairaan lapsenlapsen hoitajiksi, sehän on hyvä. Nuoret isovanhemmat jaksavat nuorimman polven kanssa. Sairaat lapset saavat rakkautta - mummot ja papat ovat kultaakin arvokkaampia lapsien lapsille.

Mutta sen olen pannut merkille, että hoitovastuuta jakaessaan isovanhemmat voivat sairastua kuukausitolkuksi, jos lasten taudit asettuvat heihin voimalla. Ennen pienet päivähoitoyksiköt ”yskivät” helpommin taudit pois, kun tartunnat eivät olleet ”maailmanlaajuisia”.

Tässä raapaisuni arvostamistani, huomaamattomistakin äideistä, jotka eivät voineet patsastella oppiarvoin, mutta hiljainenkin yhteisö koki työnsä arvokkaaksi antaen yhteiskunnan palvelukseen ja käytettäviksi oman kotinsa ja rakastavat, välittävät käsivarret.

Kiitos perhepäivähoitajien suurelle joukolle. Hekin ovat kasvattaneet vuosikymmenien työssään monta sukupolvea, eivätkä pienhoidossa olleet lapset ole jääneet jälkeen, vaan heilläkin on monta menestystarinaa kerrottavanaan.

Varhaisen sunnuntaiaamun lenkin jälkeen kokoontuivat nämä ajatukseni. Kiitos seurasta!

Eeva Haapsaari Kauhava