Minun Pohjanmaani!

Olen kolmannen polven helsinkiläinen ja koko aikuiselämäni ajan yrittänyt kasvattaa sisälläni ihailun lahjaa, kykyä nähdä hyvää ja kaunista muissakin asioissa kuin itse valitsemissani. Voisi tuntea itsensä jotenkin rikkaammaksi, jos olisi kyky nähdä ja kokea myönteisenä mahdollisimman monia kohtaamiaan asioita.

Mutta Pohjanmaa on silti aina kotikaupungin jälkeen ehdoton ykkönen. Kun lähestymme Etelä-Pohjanmaan maakuntakylttiä, mieheni kyselee, pitääkö pysäyttää ja nousta tekemään kunniaa.

Poikani (nyt 60 v) pyysi alle kouluikäisenä minua lukemaan Vaasan Jaakoon juttuja iltalukemiseksi. Olimme muuttaneet uuteen kaupunginosaan Myllypuroon, joka oli rakentunut asumattomaan mäntymetsikköön. Sanoin, että olet neljännen polven helsinkiläinen, miksi murrejuttuja Etelä-Pohjanmaalta? Poika sanoi, ettei kukaan voi olla kotoisin Myllypurosta. Nyt kyllä jo voi, etupäässä muualta Suomesta Helsinkiin muuttaneet ovat tehneet kaupunginosalle vahvan identiteetin ja lähihistoriankin.

Helsingissä toimii useiden ”heimojen” yhteenliittymiä. Minäkin anoon Etelä-Pohojanmaan murtehella jäsenyyttä Pohojalaasten lupissa, ja jäsenyys myönnettihin. Ihmiset, joilla on juuria Pohjanmaalla, ovat tuon ”lupin” jäseniä, esimerkiksi Antti Tuuri ja Sixten Korkman.

Pohjanmaa alueena on minulle Kyrönjoki ja sen molemmin puolin pitäjien keskustan palvelut ja suuret talot ja larvaan ulottuvat tilukset. Larvassa asuvat pientilalliset. Mutta juuri tuo matka larvasta peltomaiseman kautta rintamaille on jättänyt sielunmaisemakseni lakeuden ja kotikaupunkini toisen ulottuvuuden mereltä, ulapan.

Ulappa ja lakeus, ne jos saisi usein kohdata, niin ei kai voisi kovin pikkumainenkaan olla?

Eteläpohjalaiset ovat lakeutta katsellessaan tottuneet ajattelemaan isosti ja ovat rohkeudessaan myös ehdottomia, vähän mustavalkoisiakin. Tiet, kadut, väylät mielenlaadun mukaan suoria ja talot hiukan suurempia kuin muualla, samoin huonekalut – ainakin Nurmon hienolta Ruuhikosken golfklubilta ovat jääneet mieleen niin kookkaat tuolit ja pöydät, että isokin ihminen tunsi itsensä pieneksi.

Voimakkaasti on eteläpohjalaisuus perheeseenkin jäänyt. Lapset pyysivät usein minua imitoimaan valitsemaani ”pohjaisakkaa”, jolle minulla on esikuvakin. Tyttäreltä kysyttiin teininä radiohaastattelussa lempinäyttelijää, ja hän vastasi epäröimättä: Esko Nikkari. Kuulun samaan fanklubiin. Pohjanmaa on katsottu moneen kertaan ja erityisesti kohtaus poliisiasemalla. Esko Nikkarin ovela kysymysten väistö: ”Eikö tuo kloppi ny oo saanu mitään ylähä? Mä pysyn alakuperääses lausunnosnani.”

Niin minäkin ja nyt vain odottelen koronan väistymistä, että taas pääsen ajelemaan halki lakeuksien.

Eva-Riitta Siitonen, joka vieraili muutama vuosi sitten Kauhavalla, ystävyyssiteitä muodostunut.