Kurottihin sitä meilläkin

Komiat-leheres (8.11.2017) oli miälenkiintoonen juttu kotikutojista. Ku olin pikkukersa, meilläkin oli melekeen aina kangaspuut tuvas. Kurottihin Karin Nikolaille tai oikiammin Taidekutomohon. Välillä oli hetekanpeitettä, keinutualin mattoa ja seinäryijyjä.

Ku uuren kankahan loimia luatihin, se oli melakoosta hässäkkää. Isoja loinpuita pyäritettihin erestakaasi keskellä laattiaa, ja piänet vyhyrinpuut pyärii siinä viäres.

Vyhyriistä saatihin loimilangat loinpuihin. Pasmoja laskettihin, jotta saatihin oikia määrä loimia. Sitten laittettihin loimia kangaspuiren poomille ja niisien ja kaitehen kautta. Niisinnäs oli tarkat ohojeet, jotta saatihin polokimilla nousemahan oikiat loimet.

Olin siinä kymmenen ikäänen, ku kangaspuis oli seinäryijy tekeellä. Siihen tuli komia punaanen ruusu, se tehtihin ”noukkimalla”. Piti pujotella lyhyeksi leikattuja langanpätkiä loimien välistä, jotta sai syntymähän oikianlaasen kuvion. Minäki kuroon sitä.

Ku koulu oli käyty ja muutettu kirkonkylähän, pääsin Saarisen kutomohon. Vai oliko se Saarela? Kutomo oli lentokentän tiän risteykses. Kuroon leviällä koneella karvalankamattoa. Siinä oli isoo ja painava syästävä, josta kure tuli loimien välihin. Se oli ku ohojus, ku se lätkääsi.

Firmalla oli työväentaloa vastapäätä piäni teheras, ja äitee teki siälä täkkiä. Minäkin menin sinne. Sitte pääsin Koppalaasehen Karin Nikolain tehtaasehen. Siälä piti kutoa kaharella koneella. Ne oli reikäkorttiohojattuja: toisella tuli pöytäliinaa ja toisella tyynynliinaa, jonka reunoos luki ”Nuku, nuku”.

Tehtahas oli kymmenkunta kutojaa ja laitosmiähet, jokka toimii samalla vuaromestariina. Siälä oli kaks sisarusta, joista toinen opetti mua, ruakatunnilla en tiänny yhtään, kumpi mua opetti, ne oli miälestäni aivan saman näköösiä. Täälä olin niin kauan, jotta lähärin armeijahan.

Olavi Koivisto Pietarsaari