Kolumnin nimi Kylymä kylypy

Kylänraitin loppupäästä kaharen isoon maataloon välistä lähtöö piänempi tiä, sen varrella oli mun koto. Kun olin kersa, tiällä ei ollu mitään nimiä, kaikis postiosoottees oli vaan kylän nimi ja posti kannettihin osuuskauppahan, josta jokaanen kattoo kauppareissullansa, oliko postia tullu. Nykyysin tiän nimi on Puutteentie.

Tiän alakupääs oli pätkä mettäästä osuutta ja kaks tupaa. Sitten tuli peltoaukia, sen pualivälis oli isoo laskuoja eli veto-oja, niinku me sanottihin. Sen tehtävänä oli viärä peltojen sarkaojien ”veret” läheesehen jokehen. Ojan yli oli tiätysti silta. Siitä vähän matkan pääs oli mummun tupa ja heti perähän mun koto, sen jäläkehen oli viälä kaks tupaa. Tällaanen oli se mun kototiä. Nykyysin sen varrella on vaan kolome kesäasuntoa, mun korosta ja mummuntuvasta ei oo jälijellä ku muistot.

Kevällä kuusvuatiaana olin oppinu justihin ajamahan äitin isoolla polokupyärällä. Olin tulos kylälta kotia ja näin jo kaukaa, jotta veto-ojan sillanpääs oli mukava kuralammikko.

Ajoon siihen ja polokaasin.

Pyärä löi mukavasti sutia, mutta siippootti samalla siippootti takapyärän ojan pualelle. Hyppäsin polokimilta, jotta pyärän runko jäi jalakojeni välihin, yritin saara pyärän tiälle, muttei mun voimat riittäny. Keikahrin seliälleni ojahan ja pyärä rojahti päälleni. En tiärä, mistä sain niin palijo voimaa, jotta pääsin pyärän alta enkä hukkunu. Sain verettyä pyäränkin ylähä.

Sitten hoksasin, jotta mun pipo meni aika kaukana jokia kohti, lokkeroottin sen viälä mukahani. Talutin pyärää kotoa kohti, täs vaihees kotoväki oli huamannu mun tulon ja oli ihimetelly, ku kävelin kummasti, luulivat, jotta oli tullu sonta housuuhin.

Eivät ollu huamannu, ku taistelin henkeni pualesta ojas. Tällaanen oli mun kylymä kylypy, mutta selevisin hengis.