Kolumni: Taiteilijan takasuora

Meikäläisellä on ollut tapana ostaa polttoainetta vain kahdellakympillä. Sitä on useasti ajeltu bensa-automaatille ja reteesti tuumittu, että jospa ostaisi kerralla vähän enemmän, mutta sitten viime tingassa nuukuus on iskenyt, ja taas on tankattu totuttuun tapaan.

Touhu on alkanut jo harmittaa itseänikin. Kuitenkin sitä on keksinyt itselle kaikenlaisia typeriä tekosyitä, ettei vaan tarvitse uhrata ropojaan niinkin turhanpäiväiseen menoerään kuin polttoaineeseen. Onhan se toki tärkeää tietää sadatta kertaa, että paljonko tällä kertaa pääsee sillä iänikuisella kahdellakympillä, jos oikein nätisti ajelee. Joskus kyllä harmittaa, kun unohti nollata trippimittarin, vaikka sehän on ihan se ja sama. Jotenkin naurattavaa moinen. Harmittavaakin. Etenkin veroilmoitusta täyttäessä.

Niitä kahdenkymmenen euron kuitteja muovipussista kaivaessa tein vihdoin päätöksen, että mikäli suinkin on varaa, ostan jatkossa aina vähintään viidelläkympillä naftaa hikiseen kärryyni. Toistaiseksi homma on pitänyt ja aikaakin on säästynyt. Aloin jo melkein laskeskella, kuinka kauan sitä on elämän varrella mennyt kaikkeen turhaan aikaa. Lopetin laskeskelun, kun muistin taiteilijan kaikki entisaikojen baarireissut ja sen jälkeiset alushousupäivät.

Aloin yhtenä päivänä miettiä vähän muitakin ostoksiani. Vaikka tässä torpassa on syöty sentään muutakin kuin ruskeaa kastiketta ja perunoita, kovin on silti samanlaista tavaraa vuosien varrella kannettu kaupasta kotiin. Mikä ihme siinä on, että ihminen jumittuu tapoihinsa? Teet kaiken samalla lailla kuin ennen, mutta silti toivot erilaista lopputulosta. Nyt pitää ottaa ittiään niskasta kiinni, repäästä kunnolla ja ostaa vaikka alatoopia ja ananas.