Kolumni: Taiteilijan takasuora

Ostin imurin. Isolla pölypussilla varustetun ja tietenkin halvan. Tiedän, että ”köyhän” ei kannata halpaa ostaa, mutta kun kalliiseen ei ole aina varaa. Aivan summanmutikassa en ostostani tehnyt, sillä ennestään minulla oli jo samasta paikasta ostettu vanhempi malli. Vuosia palvellut, halpa kone vakuutti meikäläisen, uusi malli kun tuskin on huonompi. Ei ollutkaan. Kone nimittäin imi ilmaa sisäänsä sellaisella voimalla, että melkein piti hakata lankkulattian naulat takaisin kiinni. Suorastaan hirvitti, mihin letkunsa työntää. Imuri on kuitenkin imuri, sanoohan sen jo nimikin, olin siis vallan tyytyväinen ostokseeni ja hehkuttelin sitä myös sosiaalisessa mediassa.

Eräänä päivänä mainokseni uhriksi saapunut kaveri pölähti kylään juuri, kun olin aloittelemassa siivousta. Hänen imurinsa tunnit olivat jääneet vähäisiksi. Itse asiassa kone ei kestänyt kymmentäkään minuuttia, kun oli jo pölläyttänyt savut pihalle. Maanantaikappale, tuumailin. ”Kai sulla kuitti on tallella”, kysyin ääneen. Kaveri ei muistanut, mutta epäili sen kuitenkin jostain löytyvän ja lähti saman tien. Minä aloin imuroida, eikä minuuttiakaan, kun masiinan ääni jotenkin vaimeni.

Käännyin katsomaan: Imuri lykkäsi molemmilta sivuilta sankkaa savua kuin Pelle Miljoonan savukone aikoinaan Takalan Nuoriseuralla.

Kaverin perävalot vielä näkyivät ikkunasta, kun soittaa pirautin: ”Et ikinä arvaa, mitä juuri tapahtui.” Ei arvannut. Kun vielä eräs toinenkin tuttu ilmoittautui samanlaisen ”savukoneen” omistajaksi, meitä on nyt kolme härmäläästä hajonneen imurin omistajaa. Tai mullahan ei sitä enää olekaan. Vein takaisin. Kuitti löytyi harvinaisesti heti kuin kohtalonsa aavistaen. Sadastaneljästäkymmenestä ostetusta koneesta oli vain yksi hajonnut ennen meitä. Näin kerrottiin.

>>>>>>> Stashed changes