Kolumni: Taiteilijan takasuora

Sammuttelin yksi päivä lattialämmöt. Eiköhän sitä pelkällä takalla jo pärjää, tuumasin. Jouduin kuitenkin laittamaan lämmöt uudestaan päälle. Täällä mäellä kun tuuleekin sen verran, että pipo pyörii päässä kesät talvet. Pitäisikö pykätä pystyyn tuulivoimala? Kyllä siinä käämit olisi lujilla, kun siipivipotes pyöriis niin että lavat naksuu ja korvissa surraa. Ei se kevät aivan kohisemalla sentään tule, vaikka tässä on lämpöisiä päiviä ollutkin. Lintulaudallakin riittää vielä elämää.

Tänä vuonna olen antanut vähän muutakin kuin talipalloja, ja heti oli lajikirjo paljon runsaampi.

Mustarastaskin jo koikkelehti ja urpiainenkin kävi kääntymässä viherpeippojen ohella.

Päätin joku vuosi sitten, etten anna linnuille enää mitään. Nimittäin kiitos onnistuneesta talviruokkinasta oli, että tirpuuset keksivät taloni eristeiden olevan oivaa pesänrakennusvärkkiä. Tällä ikää sitä kumminkin heltyy helposti: pirujako muutamasta pellavakuidun palasta. Niinpä ruokinta onkin jatkunut. Sydän kylmänä olen jännännyt, porhaltaako varpuspöllö paikalle. Onneksi ei ole näkynyt. Närhin rääpäles siinä kyllä käy aika ajoin hotimas parhaat palat naamaan niin että tyrät rytkyy, vaikken mä nyt totta puhuen tiedä, onko niillä tyriä ollenkaan. Kivipiira linnuilla kyllä on. Moni ei muuten moni tiedäkään, mikä se on.

Onkohan linnuilla ihmisten tapaan mitään suurempia kommunikointivaikeuksia keskenään?

Kun lintulaudan menoa seuraa, niin kyllä siinäkin kähinää joidenkin kesken käydään. Eikä tietysti ihme, jokapäiväisestä leivästähän siinä on kysymys. Onneksi kevät on jo sen verran pitkällä että pesintäpuuhat alkaa aivan pian.

Ei muuta kuin pönttöjä pihapiirin ja linnut kiittää.

Petri Riihimäki