Kolumni: Samas kroopis ruutanooren kans

Otikko uikkarit mukahan?” kysyy lapsuusystäväni joskus vuasikymmeniä sitten. Vastausta ei tarvinnu kauan orotella, tiätysti ne oli aina följys, kun kyläältihin toisisnamma.

Vaikkei meillä järviä ollu likillä, niin uimisehen kelapas kaikellaaset montut ja savikroopit. Niis sitä räpiköötihin sulas sovus ruutanooren kans, ja ehkä se kaikki orkaaninen aines siinä uimaveres teki vaan eetvarttia hipiälle.

Kun sitten lähärettihin Oijärvelle uimahan, niin sinne mentihinkin koko päiväksi. Soli sen verran kaukana ja harvinaasta herkkua. Mutta kylloli mahtava tunne, kun perille päästyä sai juasta vetehen, notta vesi präiskyy.

Ihimisiä oli ranta aivan täynnä, ettei meinannu ensin seliäntilaa löytää. Siältä sivummalta sitten kumminkin löyrettihin oma paikka, johonka saattoo sen filttinsä levittää. Rantakioskilla kävi säännöllinen kuhina, kauppa kävi ku siimaa. Omien evähien lisäksi sai hakia jotakin herkkua, tikkujäätelön tai peräti limpsapullon.

Kuinka sitä keksittihinkin niin palio tekemistä siälä järves? Hariooteltihin erillaasia uimatyyliä, kokeeltihin omia pinnallapysymisen taitoja ja noukittihin jotaki järven pohojasta.

Ei meinannu malttaa lopettaa millään, aina vaan piti heittäytyä sinne uurestansa.

Otettihin ilo irti aika yksinkertaasesti, ei ollu uimaleluja eikä harrastusvälinehiä muuta ku omat räpylät.

Näillä tämän kesän harvinaasilla helteillä lapsuuren kesämuistot ei tunnukkaa kauhian kaukaasilta. Taitaa ne savikroopit olla umpehen kasvanu tai pelloksi tasattuja. Mutta niiren muistot ne pysyy. Jostakin miälen sopukoosta joku lausahrus saa muiston heräämähän henkihin. Niin kun nyt tämänki heräätti mullen viime sunnuntaina isännän serkku, joka kysääsi meiltä kyläreissulla: ”Otittako uikkarit mukahan?”

Mökin Miina