Kolumni: Olavin tarinoita

Juhannusaatto vuonna 1953 oli aurinkoinen. Meitä poijanmäläkkiä oli syntymäkyläni Kantolan raitilla useeta. Pyäräälimmä isän tai äireen isoolla pyärällä. Jollakin välähti, jotta lähärettäisiin lentokentän lähelle kattomahan lentonäytöksiä. Ei me olisi sinne väen palijoutehen tohorittu mennäkkään, ja eihän meillä ollu rahaakaan pääsylippuuhin.

Jätimmä pyärät pellonkulumahan ja jatkoomma kävellen kentän piikkilanka-airan taa. Ettiimmä mukavan paikan, josta näki lentokoneita. Siihen kuului hyvin, kun Tapio Rautavaara lauloo isoisän olokihatusta. Samas meirän seliäntakana jyrähti aivan kuin kova ukonilama olis tullu. Käännyymmä kattomahan, mutta ei siälä mitään näkyny. Sitten joku kattoo kentän suuntahan ja huuti, jotta tuala ne menöö.

Ne oli Suomen ensimmääset suihkuhävittäjät, Vampire oli niiren nimi, olivat kaksrunkoosia.

Niitä oli kaks kappaletta, ja ne teki ylilennon sattumalta meirän kohoralta ja matalalta. Oli se kovaa jyrinää, ja menivät kovaa verrattuna kentän normaaleihin koneisiin.

Ensimmääsen kerran pääsin juhannusvalavojaasihin lentokentälle nelijäntoista ikääsenä. Kävin vuasikymmenien aikana perheeni kans useeta kertoja kattomas ja kuuntelemas juhannuksen jyrinöötä. Vuasi sen jäläkehen, kun armeijan porukka oli lähteny Kauhavalta, ajelimme aattona Kauhavalle. Kaupunki oli hilijaanen, pääkatu oli tyhyjä, vain yksi satunnainen pyäräälijä pyärääli siälä.

Vuosi sitten taas oli entinen meininki, kun juhulat kentällä järijestettihin, mutta ne taisikin olla sitten viimmeeset jyrinät, kun kasarmit on otettu muihin tarkootuksihin.