Kolumni: Olavilta

Olin kuurentoista, ku lähärin ummikkona ruattihin tehtaasehen töihin. Olin 15 vuatta asunu Kantolas enkä ollu koskaan Helsingis käyny. Nyt piti lähtiä junalla Turkuhun ja siälä osata mennä laivahan, joka vei Tukholmahan. Mukanani vein viisvuatiaan siskoni. Meillä oli laivas hytti, jotta saimma nukkua yän. Aamulla ku herättihin, laiva tulikin jo satamahan. Laivan laskusiltaa mentihin alaha, ku huamasin tätini, silloon multa pääsi helapotuksen huakaus. Lähärimmä junalla Göteborgiin ja muutaman tunnin päästä oltihin perillä. Menimmä taksilla Götan kanavan yli sellaasta siltaa, joka nousi pystyhyn, ku laiva meni alta.

Tätini asuu lähellä Volvon tehtahia. Tyäkaveriista kukaan ei osannu suamia, jotta melako ankiaa se alaku oli. Vähitellen opiin puhumahan ne asiat, mitä töis tarvittihin. Siälä oli yks tyäkaveri vähä mua vanhempi, ja sen kans joskus jouruumma tekemähän maitoliimaa. Sitä sekootellessamma lauloomma ”porsaita äidin oomme kaikki” vuaron perähän suameksi ja ruattiksi.

Opiin kulukemaan raitsikalla töihin, ja Lisebergin huvipuistokin tuli koluttua. Rupesin käymähän urheelukentälläkin.

Kerran heittelin keihästä, ja joku valamentaja tuli mun puheelle. Se kysyy multa, lähtisinkö seuraavana pyhänä seurakilapaaluuhin. Lupasin lähtiä, se pyyti multa nimikiriootusta, mä seisaaltani kiriootin kaunokiriootuksella nimeni.

Pyhä tuli, ja ku mun vuaro tuli heittää, niin kuulutettihin, jotta Glarsi Koitskavitski - sen ne oli mun kiriootuksesta mulle nimeksi saanu. Olin silloon niin ujoo poika, jotten keherannu mennä sanomahan, jotten mä mikään Koitskavitsi ollu.

>>>>>>> Stashed changes