Vantaalla aikoinaan opiskellessani tutustuin pääkaupunkiseudun yöelämään. Yhtenä iltana olin ollut sen verran asialla, että olin saanut sovittua treffit erään helsinkiläisneitosen kanssa. Vaikka olin nuorempana suunnistanut kilpaakin, yleensä kaupungissa ajellessani olin aivan kuutamolla. Niin tälläkin kertaa, kun ajelin Ladallani tapaamiseen, eikä oikeaa osoitetta löytynyt millään. Välillä sompailin jopa väärällä kaistalla.
Kerran olin niin ahtaalla, että meinasin rutistua kahden raitiovaunun väliin. Kun tajusin viime tingassa väistää outoja peltirumiluksia, melkein huitaisin idän ihmeeni uudenkarhean Mersun kylkeen. Kuskina oli sen näköinen heppu, että punttisalilla oli käyty melko ahkerasti. Kaveri päätti valtavaa hauista pullistamalla masentaa törttöilevän maalaistollon lopullisesti. Aivan vaivihkaa Ladani kääntyikin hiljaa ”takavasemmalle”. Maalaisjärkikin heräsi ja kehotti saman tien jättämään auton siihen paikkaan.
Parin minuutin talsimisen jälkeen aloin miettiä, laitoinko ovia lainkaan lukkoon. Täyskäännös ja takaisin. Autoa ei kuitenkaan löytynyt mistään.
Siis muutama minuutti ja loppuun asti ajettu ja vielä itselleen vaihdelaatikkoviankin hankkinut ratsu pöllitään innokkaan hakkapeliitan kääntäessä miekkansa. Todella mahtavaa, tuumailin pää painuksissa ja lähdin talsimaan toiveena löytää edes masentavan metropolimme poliisiasema.
Erään kadun varressa autoni kuitenkin kökötti ja ovetkin olivat lukossa. Aikaa oli tuhraantunut niin paljon, etten arvannut enää jättää autoani kadulle vaan pöristelin summanmutikassa eteenpäin. Uskollinen ratsuni kuljetti maalaisen sittenkin aivan viime hetkillä oikeaan osoitteeseen.