Hyvät tulevat ylioppilaat, juhlaväki, rehtori ja opettajat
Nuori sydän on ajatuksia täynnä. Hän kantaa vahvaa sydäntä, hän, joka kohta painaa päähänsä valkoisen ylioppilaslakin. Me opettajat olemme tunteneet hänet vähintään kolme vuotta, te vanhemmat jo ennen hänen syntymäänsä. Olemme opettaneet, mitä tarkoittaa Gaussin käyrä, pasaatituuli tai intertekstuaalinen viittaus. Kasvattajina olemme neuvoneet, että täytyy aloittaa ajoissa ja palauttaa työt sovittuna päivänä. Olemme pystyttäneet tienviitat polulle, jota pitkin kulkiessaan hän kasvaisi vastuulliseksi aikuiseksi. Mutta nyt hän ajattelee sydämellään.
Hän kyllä muistaa, mitä olemme kertoneet työnteosta. Mutta hän ei vielä täysin usko meitä, ei, ennen kuin kokeilee itse, millaiset polut tuntuvat hyviltä kulkea. Antoine de Saint-Exuperyn teoksessa Pikku prinssi todetaan: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”
Hänellä on takanaan kolme vuotta lukiota, kolme ihanaa ja raskasta vuotta. Hän on tullut samaan rakennukseen joka aamu, tervehtinyt samoja kavereita kuin jopa kahdentoista vuoden ajan. Hän on valinnut luokasta aina tutun pulpetin. Vajonnut välillä omien ajatustensa hämärään, koska opettajan puhe on arkista, ja ope kyllä kertoo intertekstuaalisesta viittauksesta toistekin. Mutta silti hänellä on laajempi yleissivistys nyt kuin ehkä koskaan tulevaisuudessa.
Kuitenkin pian hän on kohtaamassa jotain, jossa ei ole mitään entuudestaan tuttua. Kotipaikka saattaa vaihtua jo syksyllä. Uuden koulurakennuksen hän näkee etukäteen valintakokeissa, mutta silloin jännittää niin paljon, etteivät luentosalit jää mieleen. Ei ole varmaa, keitä hän syysaamuisin tervehtii, uuden kotitalon rappukäytävässä tai varusmiespalveluksessa. Sanoja intertekstuaalinen viittaus ei välttämättä enää tarvita, mutta tilalle tulee muita, paljon vaikeampia, sanoja.
Hän ei voi katsella tulevaisuuttaan pelkästään järjellä. Ei voida punnita järkevästi vaihtoehtoja, joista ei oikeastaan tiedetä vielä mitään. Hänen on pakko katsella sydämellään. ”Niin on nuori sydämeni ajatuksia täynnä”, kuten suomalaisessa kansanlaulussa lauletaan.
Kansalliskirjailijamme Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla on ajankuva yhteiskunnallisesta tilanteesta 1800-luvun lopusta alkaen. Tarinasta voidaan lukea, millaisia jälkiä kansalaissota jätti ihmisten mieliin. Linna itse sanookin, ettei romaani ole pelkästään historiaa vaan kokonainen elämänkatsomus historiaan heijastettuna. Ennen kirjoittamista hän opiskeli ajan elämänkatsomusta, mutta ikään kuin ulkoa päin.
Linna ujutti elämänkatsomuksen henkilöhahmoihin, ennen kaikkea Koskelan suvun tarinaan. Jussi on Koskelan suvun kantaisä, ja hänen maailmastaan oppia ottaa esikoispoika Akseli. Tuleville ylioppilaillemme elämänkatsomus ei ole ulkoalukua, kuten Linnalle oli, eikä perintö, joka mutkattomasti omaksutaan vanhemmilta. He rakentavat elämänkatsomustaan itse, juuri nytkin.
Romaanista voidaan lukea myös kahden ihmisen kasvutarina nuoresta aikuiseksi, Akseli Koskelan sekä Elina Kivivuoren. Akseli pitää hillittyä tyttöä paljon itseään parempana, mutta silti hän alkaa käydä Kivivuoressa Elinan takia. Linnan tarinaa vapaasti mukaillen suupaltti isä, Otto, huomaa tyttärensä ilon. Otto tuijottaa tyttöä ja hymyilee, ja siinä hymyssä on hyväntahtoista ivaa. Elina huomaa isän tuijotuksen, menee hämilleen ja tiuskaisee: ”Mitä toi isä tuijottaa?” ”Totta minä jossakin silmiäni pidän”, isä vastaa, ja tytär lähtee suuttuneena tuvasta. Mutta kun Otto jää yksin tupaan, ilmestyy hänen silmiinsä jotain mietteliästä. Vanhan suupaltin isän sydämessä tuntuu ilkeältä. Tytär on jo melkein mennyt.
Linna kirjoittaa, että äiti Anna olisi toivonut Elinalle jotain henkisesti parempaa, kuin korvaukseksi siitä arjesta, jossa hän itse ei täysin säröttömästi viihdy. Ja nyt sortuisi unelma Akselin syrjäiseen metsätorppaan. Mutta eräänä yönä valvoessaan Anna menee tyttärensä kamariin. Sinne paistaa kuu, ja äiti katselee hiljaa nukkujan kaunista päätä. Kyynelet kihoavat silmiin ja hän ajattelee, että taipuu kyllä Elinan valintaan, jos se on välttämätöntä. Hyvää hän vain lapselleen toivoo.
Tuleva ylioppilaamme tekee valintansa, ottaa opiskelupaikan, työn tai kumppanin, jota emme olisi ehkä ensimmäisenä ajatelleet. Voimme seistä hänen kamarinsa ovella keskellä yötä, mutta lopulta vain hyväksyä hänen valintansa. Hyvää me hänelle vain toivomme.
Jussi-isä antaa tuoreelle sulhaselle satasen ja kaikki muu itsenäisessä elämässä tarvittava on hankittava itse. Akseli on kova työmies, ja äkkipikainen luonteeltaan. Jussi sanoo joskus, että poika on niin kiivas, että tulee hajottamaan vielä monet hevostarvikkeet elämässään. Isää kannattaisi kuunnella ja oltava varovainen tarvikkeiden kanssa. Mutta kuten Linna romaanissaan kuvaa, kerran Akseli on palaamassa kotiin hevosensa Pokun kanssa, kun kuorma tarttuu kiinni. Poika ei malta katsoa syytä, vaan iskee tukkisakset sideköyteen ja riuhtaisee yhdessä Pokun kanssa. ”Iii…n… iitä vaan”, Akseli mutisee, ja Poku menee läpi valjaiden. Jokin paikka on pettänyt. Hevonen saa tuntea suupielissään, kun poika kiukuissaan repii ohjaksia. Kanto siellä on reen pankon alla, ja Akselin täytyy sitä ryhtyä hankalassa asennossa kirveellä hajottamaan.
Isä neuvoo, miten työtä kannattaa tehdä, mutta Akseli tekee omalla tavallaan. Kuitenkin hän ansaitsee ajan mittaan Jussin kunnioituksen niin, ettei tämä vanhanakaan miehenä voi antaa illalla unen tulla ennen kuin poikakin on päässyt töistään lepäämään.
Hän menee nyt. Hän voi ohjastaa hevostaan viisaasti ja kantoja vältellen tai hän voi mennä kovaa ja reki rymisten. Hän voi tarttua kiinni kantoihin ja joutua viipymään tienvarressa pitkään. Mutta me olemme se vanhempi, joka odottaa kotona, kun emme nukkuakaan osaa ennen kuin hän on töiltään palannut.
Täällä Pohjantähden alla -trilogia päättyy kohtaukseen, jossa Elina istuu keinutuolissa. Hän on jo iäkäs nainen. Hän on saanut Akselin kanssa viisi lasta, ja Akseli on ollut vastuullinen, oikeudenmukainen ja – yllättävää kyllä – harkitseva puoliso. Linna kirjoittaa romaanin viimeisillä sivuilla, miten Elina sulkee silmänsä ja keinuttelee hiljaa, työntäen joskus keinun liikkeeseen varpaansa kärjellä. Koti ja vanhemmat ilmestyvät mielikuviin. Hänen kasvoillaan väreilee hymy, hieman surumielinen. Avoimesta ikkunasta tunkeutuu kesäinen varhaisilta sisään. Punertava auringonvalo kajastaa kamarin seinäpaperista. Elina elää hyvää elämää. Hän on kuunnellut äidin opit ja kuitenkin tehnyt omat valintansa. Hän on katsonut sydämellään.
Juhlitaan tänään tulevien ylioppilaidemme kanssa sitä, että he ovat tähän asti uskaltaneet tehdä omat valintansa ja saavat valkolakin päähänsä. Lapsuuden tutut metsät ovat vielä ympärillä, ja lehdissä on kevään ensi vihreä. Mutta hän seisoo jo kotipihan portilla, auringon kultaa hiuksissaan ja kasvoillaan salaperäinen hymy. Auringonvalossa on hyvä lähteä uusia asutuksia kohti, olivat ne sitten syrjäisessä metsässä tai kaupungissa. Kannustetaan heitä sille polulle, jonka näkee ainoastaan sydämellä. Kuunnellaan hiljaa – niin on nuori sydän ajatuksia täynnä.
Onnea tuleville ylioppilaille opettajien puolesta!
-------------------------------
Lähteet:
Risto Lindstedt: Väinö Linna. Kansakunnan puhemies (2003)
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959-1962)