Runo Isälle
Jo vuosia monta oot nukkunut nurmen alla.
Mutta ikävä, kaipaus mulla on pohjaton.
Sinä parhainta meille olit maailmassa, ja vieläkin kaipuuni on loputon.
Sinä uurastit kaiket päivää, ja melkein myös yötä,
että lapsillas leipää ois ollut riittämiin.
Sinun kätesi tekivät aina niin raskasta työtä.
Syliin lapsen ne sulkivat hellään ja turvalliseen.
Sinä nöyränä tietäsi kuljit ja taakkaasi kannoit,
vaikka helppoa askelta siitä kai löytynyt ei.
Sinä kaikkesi uhrasit meille, ja anteeksi annoit.
Niin kultaista sydäntä muualta löydy ei.
Minä muistoissani taas
palaan lapsuuden aikaan.
Sinut pellon sarkaa vakaana astuvan nään.
Ja heittävän multaan kultaista siemenviljaa,
sydän uskoen, toivoen huomiseen parempaan.
Ja kun halla uhkasi pellon kallista viljaa,
savuvalkeat laitoit tielle sen asetellen.
Koko yön sinä valvoit, ja odotit auringon siltaa.
Oli jokainen tähkäpää vaivan sen arvoinen.
Lapset suuriksi varttui, ja saapui elon ilta.
Monta muistoa kallista mahtuu elämään.
Sinun purtesi lipui, ja saapui toiselle rantaa.
Minä kaipaamaan tänne jäin, ja ikävään.
Sinun muistosi, isä, lämpöä meille antaa.
Soi tuulet lempeinä yllä kalmiston.
En pelkää saapua toiselle puolelle rantaa,
isä vastassa minua sielläkun silloin on.
Elsie Viinikka
