Kerran kesällä meirän kylällä oli töis joku maanmittausporukka. Ei me tiänny, mitä sellaaset maanmittaajat teköö, mutta kylää ympäröövillä peltovainioolla ne kuluki pitkät päivät.
Yhtenä iltana ku me poijannaskalit touhusimma jotakin omia leikkiämmä, nämä maanmittaajat tuli meirän puheelle ja kertoovat, jotta heiltä oli joku salakku unohtunu sinne Hautakorpi-nimisen vainion kakspäisehen latohon. He kysyyvät, josko me olisimma lähteneet hakemahan sen salakun siältä pois.
Mehän oltihin heti valamihia ja juasta pinkaasimma ensin kylänraittia palan matkaa ja ensimmääsen riihen takaa piänempää tiätä pätkä ja siitä vasemmalle kytötiälle.
Mennessämmä ihimeteltihin, jotta mitä ne maanmittarit olivat siälä salakkoolla eli hevoosella teheny ja viälä jättäny sen latohon. Meille poijannaskaliille taisi tulla väärinkäsitys, ku ne herrat puhuu salakusta ja me luulimma, jotta se on niiren murteella salavettu hevoonen.
Siinä mennessämmä seleviteltihin, kuka uskaltaa rattastaa salakkoolla ja onkohan se isoo hevoonen.
Ku sitten tultihin sinne Hautakorven laitahan, kattelimme kakspäisen laron suuntahan. Meitä rupes jo vähän kauhistuttamahan, jotta mistä me se sitten löyretähän ja kuinka se saarahan kiinni.
Sitten tultihin larolle ja heinien päällä oli laukku. Joku äkkäs, jotta se oli se salakku, josta ne herrat puhuu, eikä mikään salakkoo. Otettihin salakku kainalohon, palattihin kylälle ja annettihin salakku herroolle.
Ei me kyllä kerrottu, jotta hevoosta me luultihin hakevamme.
Salavio, salakkoo, valakka tai ruuna, se taitaa olla oikia nimitys entiselle orihille, jolta on klipsaastu ”kellit” pois.