Noin 20-vuotiaana havahduin siihen, että maailmassa kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Olin löytänyt ihmisen alitajuntaa käsittelevän kirjallisuuden. Siitä lähtien innostukseni kohdistui kysymykseen: jos kaikki, mitä minulle oli totuutena opetettu, oli enemmän tai vähemmän harhaa, mikä sitten oli totuus?
Siinä oli pähkinä purtavaksi niin kuin Rubikin kuutio. Olin törmännyt johonkin, jota ihmiset olivat etsineet vuosisatoja. Käsitin pian, ettei totuus löydy itseni ulkopuolelta kirjoja lukemalla tai loogisesti ajattelemalla. Se oli jotain alitajuista, mihin ajatukset eivät yltäneet. Jäljelle jäi vain lävitse pääsemätön hiljaisuus...
Tähän etsintäni pysähtyi moneksi vuodeksi. Oli opiskeltava, tehtävä töitä ja elätettävä lähimmäisensä. Sitten löysin uuden suunnan etsinnöilleni. Sen mukaan perimmäistä totuutta ei voinut mitenkään ymmärtää ajattelemalla. Sitä ei voinut löytää älyllisesti etsimällä eikä tavoittelemalla saavuttaa. Esteenä oli ihmisen oma mieli. Totuus oli jotain äärimmäisen henkilökohtaista.
Opin että yksinkertaisella hiljentymisellä oli mahdollista kokea syvää rauhaa ja uudenlaista tietoisuutta. Sain käyttööni hiljaisen ajatusäänen, jota mihinkään pyrkimättä ajattelin mielessäni. Se oli kuin sukelluspallo, joka omalla painollaan laskeutui meren pinnan levottomasta aallokosta pohjan tyveneen rauhaan.
Tämä tapahtumien kulku vaati aikaa ja kärsivällisyyttä, mutta sillä oli se vaikutus, että ajatusten hälyäänet vähenivät ja hyvä olo lisääntyi ja sisälläni tuli aivan hiljaista. Olin yhä enemmän tietoinen läsnäolevasta hetkestä, jota eivät enää häirinneet pinnalliset ajatukset. Kaikki oli itsestään selvää. Totuus, jota olin etsinyt, ei ollut koskaan ollutkaan erillään minusta. Se oli aina ollut näkymättömänä tietoisuutena juuri tässä.