Sakari Karkaus, Niko Liinamaa, Matias Mäki ja Laura Ristimäki saivat valkolakkinsa Härmän lukiossa tänään.
Paitsi neljää uutta ylioppilasta koulussa juhlittiin myös itsenäistä Suomea, joka täyttää tiistaina 99 vuotta.
Musiikkia, lausuntaa ja voimistelua esittivät lukion ja yläkoulun omat nuoret.
Ohessa julkaistavan juhlapuheen piti äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Merja Mäki.
Hyvät tulevat ylioppilaat, vanhemmat, opettajakunta ja juhlaväki
”Tämä maailma kuuluu jollekin toiselle, jota minä en tunne. Ehkä Mörölle. Tämä ei ole luotu muumipeikkojen asuinpaikaksi.” Taiteilija Tove Janssonin romaanissa Taikatalvi Muumipeikko herää kesken talviunien. Hän yrittää turhaan herättää nukkuvaa äitiään, ja lopulta hän lähtee ulos perheen talosta. Ulkoa hän löytää odottamattoman maailman: talven. Se on elämän salassa pysynyt puoli, valkoinen ja kylmä, erilainen.
Te tulevat ylioppilaat olette nyt elelleet omassa laaksossanne jo 12 vuotta, ensimmäiseltä luokalta abivuoteen asti. Koulussa on ollut päivittäin kuljettavat, turvallisiksi piirretyt polkunsa. Erilaiset oliot homssuista vilijonkkiin on hyväksytty samanarvoisina, ja koulu on toivottanut tervetulleeksi jokaisen yhtä avoimin ovin kuin Muumitalo Janssonin tarinoissa. Tulevat ylioppilaat, olette kulkeneet talon huoneissa, portaikoissa ja kellareissa, ja keränneet tiedonmurusia eri oppiaineista. Myös kaikki se, mikä on ollut talon ulkopuolella, on tärkeää. Olette oppineet paljon perheeltänne ja ystäviltänne, elämältä ylipäätään.
Janssonin romaania Taikatalvi voidaan pitää ensimmäisenä enemmän aikuisille kuin lapsille kirjoitettuna Muumikirjana, siitä huolimatta, että teoksen ilmestymisvuonna 1957 lukijoille oli vielä hyvin vieras ajatus se, että kirjat olisivat samaan aikaan sekä aikuisille että lapsille sopivia. Tietokirjailija Tuula Karjalaisen osuvan tulkinnan mukaan Taikatalvi on kuvaus Muumipeikon aikuistumisesta ja itsenäistymisestä. Uusi talvinen maailma on ensin pelottava, ja Muumipeikko on kauhuissaan yksin jäämisestä, mutta lopulta peikko uskaltautuu tutkimaan ympäristöään. Kaikki on aivan kuten kesällä, mutta silti jollakin salaperäisellä tavalla muuttunut. Muumipeikon ei kuitenkaan tarvitse pärjätä yksin. Hän löytää merenrannasta lumilyhdyn viereltä Tuutikin.
Tuutikki laulaa asioista, joita ei voi ymmärtää tai tietää. Hän pohtii, mitä revontulet ovat – ovatko ne olemassa vai pelkkää harhaa. Talvi on uutta, eikä kaksikko ymmärrä lumestakaan mitään. Tuutikki kuvailee lunta Muumipeikolle: ”Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa, toisinaan sinistä. - - Mikään ei ole varmaa.”
Miten elämässä omia unelmia ja tavoitteita tulisi asetella silloin, kun toivoo tulevaisuudelta paljon, mutta kaikki on vielä epävarmaa? Osa teistä, tulevat ylioppilaat, on jo kulkenut tutun laakson ulkopuolelle, ja uusi maisema on yhtä vieras kuin talvi Muumipeikolle. Tie voi viedä mitä erilaisimpiin töihin, metsiin, meren taa tai vieraisiin kaupunkeihin. Uusi opiskelukaupunki voi vaikuttaa arvaamattomalta ja sokkeloiselta. Varusmiespalveluksessa metsissä voi joutua oleilemaan pitkiäkin aikoja erilaisilla leireillä. Meren vastakkaiselle puolelle on matkaa, ja vastassa on uusi maa ja vieras kieli.
Taikatalvi-romaanissa epävarmuus on avainsana. Kuten Karjalainenkin toteaa, tarina kertoo terveestä aikuistumisesta, sen oivaltamisesta, että maailma ympärillä muuttuu ja vaihtaa muotoaan koko ajan. Muumipeikko istuu merenrannalla uimahuoneessa Tuutikin kanssa. Tuli palaa kamiinassa ja putkissa käy kohina. Huilu soittaa yksinäistä säveltään pöydän alla. Muumipeikko on tyytyväinen siitä, että uimahuoneessa on jotain tuttuakin: komerossa roikkuu hänen oma kylpyviittansa. Tuutikki kuitenkin kieltää avaamasta kaappia, eikä Muumipeikko saa tarkistettua, onko sininen viitta yhä naulassaan. Kun kynttilä pöydällä palaa loppuun, loistaa enää kamiinan punainen silmä ja punaisten ja vihreiden ruutujen valoläikät lattialla. Ulkona odottaa Mörkö, ja sen varjo hiipii itsepintaisesti puiden lomassa. Kuitenkin Muumipeikko päättää lähteä uimahuoneesta yöksi kotiin. Kotona kristallikruunu helisee tuttavallisesti, ja Muumipeikko vetää patjansa nukkuvan Mamman viereen, mutta ajattelee: ”Minä en kuulu enää tänne. - - Enkä sinnekään. Minä en tiedä mikä on valveilla oloa ja mikä unta.” Niin. Tuttu tunne itse kullekin aikuistumisen kynnyksellä tasapainottelevalle.
Sanotaan, että keskeneräisyys ja epävarmuus inspiroivat etsimään uutta, jotain, joka antaa vasta aavistella itseään. Se, mikä vaikuttaa tuntemattomalta juuri nyt, muuttuu tutuksi vain arkea elämällä. Opiskelupaikkakunnan kadut saavat kohta nimet, ja naapureita voi jo tervehtiä. Metsäleireihin tulee jonkinlainen rutiini. Eräänä päivänä voi havahtua mietteistään ja huomata ajatelleensa asioitaan sen vieraan maan kielellä. Usein käy niin, että jatkamalla rohkeasti eteenpäin löytää lumilyhdyn, ja lyhdyn ääreltä jonkun, jonka kanssa hämmästellä talvea.
Myös tulevien ylioppilaiden vanhemmat ovat uuden tilanteen edessä. Täytyy olla se Muumimamma tai Pappa, joka jää kotiin nukkumaan, kun oma pieni peikko lähtee ulos talosta ja sulkee oven perässään. Nuorta aikuista ei voi saatella matkaan kädestä kiinni pitäen, niin kuin vielä silloin pienenä. Ei saa selittää, missä ne lumen alle piiloutuneet polut sijaitsevat eikä varoittaa, että merenjää voi pettää, jos sillä päättää kokeilla kulkea. Vaikeampaa on aina niillä, jotka jäävät. Lähteneen askelet näkyvät vielä kauan lumihangessa ja voi olla, että sen oman peikon paluuta kotiin joutuu odottamaan kevääseen asti. Mutta silti pitää pysytellä kotona lisäämässä puita pesään ja pitämässä taloa lämpimänä siltä varalta, että oma nuori haluaakin tulla yllätysvierailulle.
Tove Janssonin elämäkerrassa kerrotaan hänen äitinsä Signe Hammarsten Janssonin tunteneen odotusaikana lapsen ensimmäisen potkun kävellessään kadulla Pariisissa. Kadun nimi oli Rue de la Gaité, Ilonkatu. Se saattoi olla enne siitä, että syntymättömästä lapsesta tulisi onnellinen, mutta ainakin hän tuotti Muumikirjoillaan valtavasti iloa maailmaan. Heidän, joita tänään juhlitaan, ensipotkuista on jo mittaamattoman pitkä aika, mutta voimme olla varmoja, että hekin tuovat iloa maailmaan. Lisäksi voimme vain toivoa, että maailmalle päästetyistä tulisi onnellisia.
Romaanissa Taikatalvi Tuutikki kertoo Muumipeikolle suhtautumisestaan omaan elämäänsä: ”Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.” Romaanin lopussa Muumipeikosta on tullut itsenäinen aikuinen. Hänen on vaikea hyväksyä talvea, mutta hän oppii koko ajan. Laakso on sulanut, Tuutikki soittaa posetiivilla iloista sävelmää.
Meillä on kaikki hyvin, nyt. On juhlan ja ilon aika. On aika koota vaivalla kerätyt tiedot ja sulkea sen oman taikatalven kannet. Silittää noita kansia muistellen niitä hyviä hetkiä, joita lukiosta mieleen jäi. Ja sitten sujauttaa kirja reppuun. Mutta kantaa reppu eteiseen vielä odottamaan. Vielä on auringon ja kahvikutsujen aika, tuttujen vieraiden aika. On aika lähteä matkaan vasta huomenna.
Rakkaat tulevat ylioppilaat, etsikää lumilyhtyjä ja niiden ääreltä ystäviä, jotka ovat valmiita auttamaan teitä matkallanne. Maalatkaa rohkeasti omia maisemianne. Valkoiselta pohjalta on helppo aloittaa: lisätkää valkeaan lumimaisemaan rohkeasti punaista tai sinistä sen mukaan, mistä unelmoitte. Siitä, mitä ei ole tehty vielä, tulee kyllä tuttua. Me opettajat toivotamme ikimuistoista ylioppilaspäivää teille ja hyvää itsenäisyyspäivää koko juhlaväelle.
Lähteet:
Jansson, Tove: Taikatalvi (1957)
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta (2013)